Kokemusta ei ole kysymyksen esittäjän kuvaamasta tilanteesta, joten vastaan aiheen vierestä.
Minun puolesta kuivatkoon Jean S suonsa, jos niin parhaaksi näkee. Suonkuivaus tänä päivänä on lähestulkoon yhtä mahdotonta, kuin löytöretkeily ja uusien mannerten löytäminen, mutta juuri sen takia erikoisen hienoa saavutuksena!
Kyllä pitää olla kova into metsänkasvatukseen, jos lakia haluaa kiertää muuttamalla metsän pelloksi! Vanhan metsälain aikaan tällä konstilla sai keskenkasvuisen metsän avohakattua. Kaiken kaikkiaan yhteiskunnallinen luottamus metsien käytön suhteen on ollut suhteellisen vahva tähän asti, enkä lähtisi itse etsimään porsaanreikiä harmaalle alueelle sijoittuviin puuhiin. Normaalihakkuille ei tarvita lupaa, ilmoitus riittää. Toivoisin saman linjan jatkuvan. Ja sama koskee myös sertifiointia, kikkailu ei välttämättä ole viisasta.
Vähäpuustoiset nevat osaavat olla hirmuisen puuntuotospotentiaalin omaavia soita. Toisin on rämeillä. Puu ei rahkasammalessa kasva. Nevalla typpeä on turpeessa kovasti, mutta ylenmääräinen vesi estää puunkasvun.
Hiilensidonnan ja kasvihuonekaasupäästöjen kannalta tilanne on perin monimutkainen, kun soita on monenlaisia. Kasvava turve sitoo hiiltä, mutta tietyt luonnontilaiset suot vapauttavat metaania, mikä on ankara ilmastonlämmittäjä. Toisaalta käytännössä kaikki Suomen geologisesti nuoret, luonnontilaiset suot sitovat hiiltä turpeen kasvaessa. Pintaan syntyy uutta turvetta vuosittain noin yhden senttimetrin vuosivauhtia ja syvemmältä se hajoaa, mutta veden alla perin hitaasti. Kun turvekerros on kasvanut niin paksuksi, että sen lahoaminen (tai mätäneminen) on samaa luokkaa kuin uusi kasvu pinnassa, nettohiilensidonta loppuu. Koska kaikki valtakunnan suot ovat muodostuneet viime jääkauden jälkeen, hiilivuossa tasapainotila koittaa vasta tuhansien vuosien päästä.
Turve siis karkeasti tarkastellen kasvaa pinnalta sentin vuodessa, mutta tiivistyy syvemmältä, jolloin nettopaksuuskasvu on noin yhden millimetrin vuodessa. Paksuimmat turvekerrokset Suomessa ovat kymmenen metrin suuruusluokkaa ja näillä on ikää kymmenisen tuhatta vuotta.
Kun suo ojitetaan, turve alkaa painua kahdesta syystä. Kun vedenpinta laskee, vedenpaine häviää ja turve alkaa tiivistyä. Samalla turpeen nopea lahoaminen käynnistyy ja suon pinta painuu. Tiivistymisestä johtuva painuminen on nopeinta ojituksen jälkeen ja hidastuu joko vedenpinnan yläpuolella olevan turvekerroksen tiivistyttyä tai ohutturpeisilla soilla koko turvepatjan painuttua kasaan. Ohutturpeisilla soilla lahoaminen jatkuu nopeasti, puiden ja muiden kasvien juuret tavoittavat kivennäismaan ja suo muuttuu kankaaksi. Paksumpiturpeisilla mailla taas suonkuivatusmetsänhoitaja ryhtyy suunnittelemaan kunnostusojitusta. Rehevimmät suot ovat puuntuotannollisesti otollisimpia kohteita, mutta myös samalla turve lahoaa nopeiten.
Turve koostuu kuolleista kasvisolukoista, eli niiden kemiallinen koostumus on sama, kuin puuaineessa. Hihavakiolla arvioituna turpeen tiheys on noin 1/10 puuaineen tiheydestä.
Jos turve lahoaa yhden senttimetrin vuosivauhtia, tilavuutena tämä on 0,01 m * 10 000 m^2 = 100 m^3 ja puun tiheyteen suhteutettuna 10 m^3. Ts. jotta viljava suo metsätalouskäytössä yhtäisi edes plusmiinusnollatulokseen hiilitaseessa, pitäisi keskimääräinen vuosikasvu olla 10 kuutiometriä hehtaarilla. Siihen kyllä hyväkasvuinen metsä yltää, mutta ne puut pitäisi korjuun jälkeen jemmata ikuisiksi ajoiksi vaikka järven pohjaan. Puolet hakattavasta puusta kun on kuitua (=hiili vapautuu ilmakehään nopeasti), tukista puolet on kuorta, selluhaketta yms. (=kuten edellä), eikä saheistakaan kovin iso osa jää edes kymmeniksi vuosiksi rakenteisiin.
Luonnontilaisena se suo toimisi hiilinieluna, kerryttäisi sen 10 kuution puunkasvua vastaavan määrän hiiltä maaperään vuosittain. Tämän laskelman pohjalta suon ottamista metsätalouskäyttöön on vaikea perustella ilmastoeduilla.