Sanoisin, että jatkuvan kasvatuksen metsiköiden oletetut tukkikertymät pitkällä aikajänteellä ovat sangen utopistisia. Olin metsälain uudistuksen aikoihin erään projektin puitteissa mittaamassa eri-ikäsrakenteisia metsiköitä, joita löytyi enimmäkseen Pohjois-Pohjanmaalta, missä jatkuvaa kasvatusta on tehty vanhankin lain aikaan. Ts. osaaminen menetelmän käytössä lienee siellä yleisesti ottaen vahvinta valtakunnassa.
Osoittautui, että hakkuissa tukkiprosentit ovat olleet keskimäärin n. 50 % luokkaa. Kun puusto on järeää ja hakkuutapa lähinnä yläharvennus, päästään kovempiin tukkiprosentteihin, mutta vastaavasti toisinaan hakattava puusto saattaa olla esimerkiksi lähinnä kuitupuukokoista koivua, jota hakataan kuusikon päältä.
Puuston rakenteen säilyminen samanlaisena yli ajan on äärimmäisen vaikeaa saada toteutumaan käytännössä, jos samalla halutaan pitää metsä tuottavana. Toki ehkä jossain korpisuolla voi onnistuakin, mutta yleensä tavoiteltaessa peitteellistä metsänkasvatusta lienee viisasta laajentaa tarkasteluperspektiiviä niin, että sallitaan harvemman metsän vaiheet, jolloin esimerkiksi koivu pääsee uudistumaan. Mikä sitä paitsi on luonnollisen sukkessiodynamiikan mukaista.
Tilastoja silmäilemällä havaitaan, että tasarakenteisessa kasvatuksessa tukkiprosentti kiertoajalla on samaa luokkaa, n. 50. Molemmissa menetelmissä kun syntyy runkoja, jotka eivät tukkipuun mitta- ja laatuvaatimuksia täytä. Poiketen harsintahakkuusta myös kuitupuurunkoja on hakattava, kun poimintahakkuu tehdään vastuullisesti, tulevia hakkuumahdollisuuksia silmällä pitäen. Ja kaiken kaikkiaan menetelmä vaatii huomattavasti vahvempaa osaamista, kuin periaatteiltaan yksinkertainen tasaikäiskasvatus – suunnittelusta suorittavaan työhön.
Myöskään pystypuustoon sitoutuneen hiilen määrän kannalta eri-ikäismetsätalous ei ole mikään ylivertainen menetelmä. Kun menetelmässä pohjapinta-ala vaihtelee suunnilleen 10 – 20 m^2 / ha välillä, (jotta jatkuva uudistuminen voi toteutua), on puuston määrä hehtaarilla maan pohjoisosaa lukuun ottamatta keskimäärin n. 120 – 130 m^3. Kuinka ollakaan tämäkin vastaa tasarakenteisten metsien keskimääräistä puuston määrää.
Maaperän hiilivarasto saattaa säilyä peitteellisessä metsätaloudessa kovempana, kun uudistushakkuun myötä kuntta ei pääse hajoamaan. Toisaalta tämä sitoo ravinteita humukseen, mikä verottaa puun kasvua. Luonnonmetsähän palaa aika-ajoin, ehkä 30 – 500 vuoden välein, jolloin ravinteet vapautuu ja kasvupaikan resurssit menevät uusjakoon.
Sanoisin, että kovimpiin tukkiprosentteihin päästään Etelä-Suomen viljavien maiden maannousemasta vapaissa istutuskuusikoissa seuraavalla kaavalla: 1) taimikko perustetaan pikkuisen suosituksia harvempana, rkl n. 1600 2) metsikkö harvennetaan kerran, hakaten 700 kpl 90 litran runkoja hehtaarilta 3) pystyynjääneet 900 puuta saavuttavat 700 litran keskijäreyden ja 90 % tukkiosuuden avohakkuuseen mennessä.
Itselläni on yksi korpisuopohjalla oleva hehtaarin kuusikkokuvio, jossa puusto oli valmiiksi erirakenteista ennen kevättalvella toimitettua harvennusta, jonka teetin poimintahakkuuna. Homma meni nappiin, korjuuvaurioita ei ole käytännössä yhtään ja metsikön yleisilme on puustoinen: tietyissä piireissä pahamaineisen hakkuutavan havaitseminen edellyttää kantojen tarkastelua. Pystyyn jäi punakylkisiä kuusia ja jokunen tyvikoivuaihio, nuorennos nousee väkevänä.
Vaan useimmiten poimintahakkuiden jälki taitaa muistuttaa lähinnä harsintahakkuuta. Tämä tuskin on menetelmän eduksi: jos tehdään samat virheet kuin 100 vuotta sitten, saattaa ennen pitkää seurauksena olla vastaava raju korjausliike kurssissa, mikä kuutisenkymmentä vuotta sitten nähtiin.