Jos vähän laajennetaan keskustelua kohti onnistunutta puukauppaa ja katkontaa, niin mielestäni siinä on ainakin kolme keskeistä elementtiä: Kaupattava leimikko, ostajan käyttämät mitat (ml.hinnat) ja motokuski. Jos mikä tahansa näistä sakkaa, niin tulos voi olla paha pettymys.

Kun on realistinen käsitys myytävän leimikon puustomääristä ja laadusta, niin on olemassa oikea mahdollisuus valita (eikä arpoa)  tarjousten perusteella se paras ostaja. Siinäpä sitä riittää puuhaa, kun selvittelee tarjoukset lävitse ja tutustuu ostajan hintoihin, mitta- ja laatuvaatimuksiin. Jos kauppoja on tullut tehtyä vähemmän tai tarjokkaiden joukossa on tuntemattomia, niin ammattilaisen apu on varmasti tarpeen, tulipa se mhy:ltä tahi muulta ulkopuoliselta toimijalta.

Viimeinen lenkki ketjussa on sitten se motokuski. Onko asialla kaveri, jolla ammattitaito ja itseluottamus on kunnossa, jolloin tukkia tehdään lähes raakin rajoja koputellen.  Vai onko kopissa ”sahalla korppukahveilla” pariin kertaan käytetty kaveri, jonka katkonta on em. syistä hyvinkin ”varman päälle”. Tekeekö kuski niitä ”lumppeja” tarvittaessa vai lyhyttyä kuitua (”kun metsän omistajat ei tykkää, jos metsään jää lumppeja”) jne. Paraskaan kuski ei voi olla taikuri, joka taikoo myyjän mieleisen huipputuloksen, jos ”metsä ei ole käytettäville mitoille sopiva”.

Luottamus hyvä, kontrolli paras! Sanoo vanha neuvostoliittolainen sananlasku. Se pätee hyvin puukauppoihinkin. Tukkitaulukosta löytyy helposti vastaukset kysymyksiin, miten eri puutavaralajit katkottiin. Mutta kysymykseen miksi se ei anna vastausta, joten ainoa autuaaksi tekevä asia sekään ei ole. Kun valvotaan hakkuuta (katkontaa ml.), niin tekijän pitää olla asiasta aidosti kiinnostunut ja ottaa asioista selvää maastossa ja kuskin kanssa keskustellen, eikä vain tyytyä katselemaan auton ikkunasta puupinoja katsellen ja tukkitaulukkoa odotellen. Olipa sitten kyseessä oma tahi asiakkaan leimikko.