Omien kokemusten ja havaintojen perusteella korjuuvaurioiden välttäminen alkaa jo leimikon suunnittelusta ja valmistelusta. Mikä on leimikon korjuukelpoisuus? Milloin maapohja kantaa ja milloin ei? Missä on ”laanin” paikka ja mikä on kantavuus siellä ja sinne johtavalla uralla? Pitääkö tehdä ennakkoraivaus ja tekee sen, mikäli on tarvetta. Nämä asiat pitäisi olla selvillä jo ennen koneen tuloa leimikolle.

Koneen kokoa ratkaisevampaa on mielestäni se kopissa oleva kuski. Toisilla on taipumuksia ja silmää näihin hommiin ja toisella ei. Aika usein tuntuu ”työmaasuunnittelu” jäävän vähän köykäiseksi. Laanin ja ”auton” paikka katsotaan, mutta varsinaiselle korjuukohteelle tuntuu riittävän vilkaisu kartasta. Aika monella tavallisella hakkuukohteella ihan muutaman minuutin patikalla saisi jo uraverkoston kohdilleen. Hyvä kuski tekee hyvää jälkeä, olipa kone iso tai pieni. Toki ylispuuhakkuissa ja päätehakkuissa riittävän järeä kone vahvalla nosturilla mahdollistaa sen, että puut voidaan kaataa haluttuun suuntaan. Leveillä teloilla on saatu lisää kantavuutta, mutta myös leveämpiä uria, jotka näyttävät murtavan maata mutkissa aika tehokkaasti, joten tie onneen ja autuuteen nekään eivät ole.

Itse pitäisin yhtenä merkittävänä syynä lisääntyneille vaurioille nykyisiä puukauppa ja korjuukäytäntöjä. Puukaupat tehdään verkossa ja osto käy metsässä, jos sattuu kiireiltään ehtimään. Leimikot nauhoitetaan entistä harvemmin perusteellisesti ja hakkuu polkaistaan käyntiin heti, kun tiedot on saatu syötettyä järjestelmään. Kärjistetysti voisi todeta, että pahimmillaan kukaan ei oikeasti tiedä mitkä olosuhteet leimikolla ovat, kun kaikki vain luottavat erilaisiin tietojärjestelmiin, kuin pässit suuriin sarviinsa.