Olimme tukkien luovutusmitalla. Tuohon aikaan mukana oli myyvästä firmasta kaksi edustajaa, ostavasta kaksi, mittasaksimies, hänen rinnallaan mitatun pölkyn merkkaaja, ylösottaja ja lumenlapioija ja harjamies talviaikaan. Pölkynmerkkaajja veti mitatun tukinpäähän väriliidulla merkin sitä mukaa kun saksimies huusi mitat ylösottajalle. Oli kylmä päivä. Pölkynmerkkaajan käsiä palelsi, saattoi olla tupakannuusakin. Hän pyysi metsäteknikkoa ( nykyjään mti ) merkkaamaan hetken, että hän saisi kätensä lämpimiksi. ”Ei kuulu koulutukseen”, totesi teknikko vähän nokka pystyssä. Merkkaaja vastasi, ”Ei tämä kovin vaikeaa ole, kyllä tähän äkkiä oppii. Ei tarvitse erikoista koulutusta. Ja jos tuntuu vaikealta, minä voin kyllä alkuun neuvoa.”

Jos pitäisi joukkuekisassa antaa palkinto, niin kyllähän palstan reva-joukkue on piruilun itseoikeutettu mestari! Tosin metsäasia on pysynyt heidän viesteistään sitkeästi poissa kaikki nämä vuodet.

Semmonen metsien mies joka ei pitänyt tapanaan käyttää voimasanoja vaikka vähän vastustikin metsäässä niin tuumi kun ei mennyt herrain hommat mieliksi niin että tekisi mieleni luetella kaikki vanhat hevosten nimet!

Oli poikkeuksellisen aikainen kevät. Taimirekat lähtivät pari viikkoa tavanomaista aikaisemmin työmaille. Keväthelteissä taimet olivat jo aloittaneet uuden kasvunsa. Sitten iski ankara takatalvi. Kova pakkanen ja lunta tuli parikymmentä senttiä. Porakone olisi pitänyt olla mukana, että jäätyneisiin muokkaumättäisiin olisi saanut taimelle reijän. Siirryttiin viikoksi takaisin hakkuille. Palattiin kelien lämmettyä istutuksille. Kaikki taimet olivat aivan ruskeana. Kenttäpäällikkö tuli katsomaan tuhoa. Pyöritteli nuukahtanutta tainta käsissään ja totesi, ” Kyllä tällä aivan hyvät juuret on”. Vanhempi metsuri totesi, ” Tervaskannollakin on hyvät juuret, mutta kasvu vaatimatonta”. Taimet lyötiin maahan, vaikka tiesimme tekevämme turhaa työtä. Ja seuraavana keväänä lähes koko työmaa uudestaan. Vain ennen pakkasia istutetut kosteimmat notko olivat säästyneet. Ei kasvanut ruskeista taimista tervaskantoja.

Elettiin 40-lukua. Tuolloin metsänleimaus oli tarkkaa puuhaa, lyötiin jopa juurileimatkin. Ja porukassa oli vetäjänä oikein metsänhoitaja. Erästä puronvarteen rajautuvaa kangasta leimattaessa metsänhoitaja ihmetteli, että mikä täällä on tervaskantoja hakkaillut, kun lähes kaikista kannoista on otettu läimäreitä. Porukassa mukana ollut kylänmies tiesi mihinkä tervakset on käytetty. Keksi sanoa metsänhoitajalla, että kylän suutari niitä on veistellyt. Se kun tarvitsee lujaa puuta kengännauloihin. Leimaus eteni puronvarressa, missä vastaan tuli pontikkatehdas. Tervaspilkkeitäkin oli valmis kasa. Metsänhoitaja ei sen kummemmin reagoinut, sanoi vain: ” Siinähän se oli koko naulatehdas”