<p>Minun kokemukset ovat Etelä-Suomesta erittäin juurikääpäiseltä (ja ”kirjanpainajarikkaalta”) alueelta. Harsinnan historia on täällä pitkä, hyvinkin 200 vuotta. Juurikääpää on runsaasti ja alikasvos on ”käyttökelvotonta” vaikka varsinkin harvennushakkuut on tehty näihin päiviin asti talviaikaan. Harvemmassa olevat viljellen perustetut kasvatusmetsät ovat selvästi terveempiä vaikka nekin on viljelty aivan yhtä harsittuihin metsiin aikanaan.</p><p>Minun mielestäni (voin olla väärässä) ei ole pitävää näyttöä juurikäävän NOPEASTA leviämisestä istutuskuusiin. Olen siinä käsityksessä, että jämptisti hoidetusta istutuskuusikosta saadaan hyvä (tai erittäin hyvä) kuusitukkisato vaikka taimikko on istutettu ”lahokannokkoon” ja VAIKKA juurikääpää jossain määrin tyvitukeissa sitten aikanaan onkin. Ainakin suhteessa koivikkoon ja männikköön, niissä jää tukkiprosentti alhaisemmaksi (ainakin koivulla) vaikka verrokkikuusikossa osa menee lahokuituun. Järeä, mutta ei liian järeä, kuusitukki on ollut viimeiset pari vuosikymmentä puumarkkinassa ylivoimaisesti halutuin artikkeli. Tämän uskon jatkuvan.  Sen suhteen pitää tietysti olal tarkkana, että kuusta ei viljele kuivuudelle alttiille pohjille.</p><p>Samaan aikaan olen jyrkästi sitä mieltä, että juurikäävän leviämistä kannattaa pyrkiä rajoittamaan. Puulaji kannattaa vaihtaa jos siihen on edellytykset, helposti aletaan taas puhumaan hirvistä. Olen istuttanut mäntyä hyville mt-pohille joilla on ollut lahoa ja kirjanpainajan tuhoja, uskon laadun olevan aikanaan vähintään tyydyttävää. Näiltä kuvioilta kuusialikasvos pidetään tarkkaan poissa. </p>