Kiskon perässäni pulkkaa tunturiylängöllä suunnilleen Kilpisjärven ja Haltin puolivälissä. Läntinen tuulenvinkka juoksuttaa lunta. Putkimainen takinhuppu suojaa kasvoja paleltumilta, mutta rajoittaa näkymän kapeaksi. Ajoittain erotan tunturin kaaria peninkulmien päähän, hetkeä myöhemmin omat suksetkin katoavat valkoiseen pölyyn. Kokemuksesta tiedän sään mieluummin tavanomaiseksi kuin erityisen tuuliseksi.
Kaikkien myrskyjen jäljiltä hanki näyttää jähmettyneiltä laineilta. Tuuli irrottaa siitä kiteitä ja tuivertaa lumen alati uuteen muotoon. Se kaivaa varvut ja pikkukivet esille kumpareitten huipuilta. Puronotkojen peitoksi nietostuu neljän metrin hanki.
Tärkeä aisti, kuulo, on melko hyödytön. Hupun sisään työntyy kohinaa, vinkunaa, suhinaa ja läpätystä, joihin verrattuna kaupungin kadut muistuvat suorastaan hiljaisina. Avotunturissa tai meren ulapalla luonnonrauha ei ole aivan jokapäiväistä.
Kunnes tyyntyy hiukan. Taivaalla liitää lumivalkoinen kiiruna. Se narisee onton soidinlaulunsa, istahtaa tuulen paljastamalle kivelle, ääntelee joka suuntaan ja hyppää uuteen lentoon. Kun puhuri yltyy, kiiruna katoaa.
Illan pimentyessä olen pystyttänyt teltan, valmistanut päivällisen ja nauttinut keittimen tuomasta lämmöstä. Tuulen hulmahtelut ja suhinat telttakankaassa käyvät niin vähiin, että haluan kurkistaa maailmaa ulkona.
On pilvetöntä, tähdet kiiluvat, vihreät ja punavioletit revontulet hulmuavat joka ilmansuunnassa. Nyt on hiljaista, mutta ei täysin. Ilma liikkuu ja sekä lumi että telttakangas rapsahtelevat ja sirahtelevat.
Lumimetsän akustiikka
Kaksi viikkoa myöhemmin suksittelen Syötteen kansallispuiston umpihangessa. Olen iltalenkillä autiotuvasta ja tunturiylänköihin verrattuna täysin toisenlaisessa maailmassa.
Täällä kasvaa vaarametsinä korkeita lyhytoksaisia siperiankuusia, jotka talvella verhoutuvat paksuun tykkylumeen. Tykky on uudelleen ja uudelleen puihin tiivistynyttä kuuraa. Se eroaa sataneesta lumesta kerrostumalla yhtä paksusti oksan ylä- ja alapuolelle.
Tuulenpuuskat eivät pudota tykkyä, tai jos pudottavat, sen matkassa repeytyy koko oksa.
Sydäntalven aikana tykkypuut paisuvat niin paksuiksi lumipylväiksi, ettei metsän sisään ulotu minkäänlainen tuulenhenki. Kun katson puiden latvoja, huomaan, ettei nyt tuule ylhäälläkään.
Sammutan otsalampun, katselen ja kuuntelen jo pimentynyttä ja aavemaista lumimetsää. Tähdet loistavat tavallista kirkkaampina ja mustan keskitaivaan luoteispuolella erottuu linnunradan vaalea vyö.
Keskityn kuuntelemaan. Ehkä erotan sydämenlyöntini ja verisuonten kohinan, mutta omien äänieni ulkopuolella ei kuulu mitään, ei yhtään mitään. Katson hankea ja puupylväiden pintaa. Ympäröivä huurreakustiikka imee tehokkaasti läheiset ja kaukaiset äänet.
Kaikki loppuu joskus, myös hiljaisuus. Lohnustan pari kilometriä uppolumessa kohti autiotupaa. Taivas menee pilveen ja tunnen ilmavirran kasvoillani. Perille päästessäni tuuli tarttuu tuhat kiloa jäistä kuuraa keränneisiin latvuksiin. Puut heiluvat raskaasti, voihkivat ja narisevat ja lumipaakkuja humpsahtaa hankeen. Tuisku alkaa puoliyön seudussa.
Palokärki ja ihmisparvi
Seuraavana päivänä myräkkä vaimenee, metsä on värittömän valkoinen ja harmaa. Sujuttelen vaarojen rinteitä kohti luontokeskusta ja autotietä. Nyt kuulen elämän ääniä, lintuja.
Meluisimmasta lumimetsän asukkaasta ei jää epäilystä. Palokärki huutaa terävää Kry!-Kry!-Kry!-lentoääntä ja päästää rungolle istuttuaan vielä kimakamman kuikuttelun. Ajattelen myötätuntoisesti sen talvista elinkeinoa – hevosmuurahaisten etsimistä – kaiken tämän lumen keskeltä.
Tämän talven yleisin linnunääni lähtee käpylinnun paksusta nokasta. En pysty äänen perusteella erottamaan iso- ja pikkukäpylintua, mutta huvikseni lasken tunnistamattomia käpylintuja melkein sataan asti. Kuusella on pitkästä aikaa hyvä käpyvuosi.
Vähän ennen määränpäätä ja päivän hämärtymistä tulen leveälle, tampatulle latupohjalle. Kuulen talvisen vaarakuusikon hiljaisimman linnunsipinän. Korkean tiitityksen aikaansaa kuusitiainen, joka on myös seudun pienin talvilintu. Syötteen alue on kuusitintin levinneisyyden äärimmäistä pohjoisrajaa.
Latu-uralla kohtaan myös omia lajitovereita. He ovat äänekkäämpiä kuin kuusitintti, mutta palokärkeä hiljaisempia. Hiukan linnuista poiketen ihmisparven koko vaikuttaa ratkaisevasti ääntelyn määrään.
Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.
