Vaikka mittauksesta oli jo lakikin olemassa, niin käytännössä mittaustavat muuttuivat hitaasti. oli vanhoillisuutta ja ostajien röyhkeyttä yms.
Kuivumisvaraa ja pinon harvuudesta johtuvia vähennyksiä tehtiin ainakin 50-luvun loppuun asti. Pinoja tosiaankin poljettiin ja tehtiin jos jotakin. Yhdellä ostajalla oli pistämätön tapa huomauttaa liian harvasta pinosta. kun silloin tehtiin puhtaaksi (riimaksi) kuorittua metristä paperipuuta, pienin latvaläpimitta oli muistaakseni 9 cm. Jos tämä ostaja huomasi pinon olevan erityisen harva, hän valkkasi pinon päältä sopivan pienen pöllin ja käveli sen kanssa muutaman metrin päähän pinosta. Sieltä hän sitten heitti pölkyn pinosta läpi. Sitten hän kirjoitti pinon mitat ja niista lasketun mottimäärän paperiin ja työnsi paperin isännän allekirjoitettavaksi. korkeudesta oli tietysti vähennetty pinon harvuus. Isännällä ei juuri ollut varaa pullikoida vastaan. Koko toimituksen aikana ostomies ei puhunut mitään.
Miten tuo harva pino sitten tehtiin? Naapurini, paljon metsätöitä tehnyt vanha kettu sen minulle opetti. Ensin ladotaan aluspuiden päälle pienehköjä tasaisen kokoisia pöllejä, niinkuin ohje muutenkin oli. Niiden päälle joka toiseen väliin pöllit. Sitten otettiin kaksi pölliä yhtä aikaa ja työnnettiin ne vierekkäisten puiden selkää pitkin pinoon ja laskettiin ne varovasti toistensa kylkiä vasten. Näin jatkaen tuli tosiaan niin harva pino, että että kyllä siitä pikkupöllin läpi pystyikin heittämään.
Näitä harvoja pinoja pinottiin sitten jopa uudelleen, niin että pinoajana oli ostajan luottomies.
Kahden metrin korkuiseksi mitatun pöllipinon piti olla todellisuudessa 2.15 m (Kajaani Oy:ssä 2.10 m) korkeudeltaan. Yhtiöiden vaatimaa ylimääräistä viidentoista sentin painumavaraa savottalaiset sanoivat rosvonmitaksi tai rosvonkortteliksi, mikä kertoo heidän suhtautumisensa ylimittaan.
kerrotaan erään savottalaisen todenneen ykskantaan vajaasta pinosta moittimaan tulleelle työnjohtajalle, että vajaita ne on ne läskikilotkin, joita työnjohtaja punnitsee savottakaupassa.
Lienekö harrastelija oppinut tuntemaan savotoillaan Kajaani Oy:n työnjohtajan Antti Komulaisen, Sutki- tai Hilu-Anttinakin tunnetun?
Komulaisen sutkiutta kuvaa seuraava puiden ostoon liittyvä tarina:
”En muistam missä talossa se oli, mutta oon minä senniit kuullu. Isäntä oli ehottanna, jotta tuota hänniip pärjäisi, jos mittaisi vähän paremmastim ne puut. Se oli Antti sanonu, että no joo, ja mittasi tyvipäästään ne tukit. Isäntä oli mielissään sitte, jotta ko nythän tässä kyllä tilin kanssap pärjää.
Parin viikon peästä kontrolli oli tullu ja mitannul latvapeästä, ja ihan oli yksillen numeroille käönynnä.”
Tulin sevverta vanahaksi notta vanahat jutut kiinnostaa enempi ku uuvet. Saattashan tuota joskus poiketa. ”Vanhat jatkat” jotka tunsin tolvaa peurana selkosilla. Niin, ja jos kahvit tarjotaan, person kupin kanssa. Poydassa ei tarvitse olla sen seitenta sorttia. 🙂
Onhan siinä hyviä juttuja. Asiallista asiaa ja hauskoja tapauksia.
Tässäyksi:
”Keuruulainen Svante Kutinlahti teetti halkoja eräällä oikeuksistaan kiinnipitävällä kulkumiehellä. Svante huomautti miehelle että ei riitä, että motti on metrin kanttiinsa, pitää olla 10 senttiä ylikorkeutta. Mottimies sanoi, että se täytyy tehdä mutta kavensi mottinsa 90-senttiseksi. Tämän huomattuaan Svante-isäntä sanoi, että metrin leveys pitää olla metri. Täytyy sitten tehdä.
Kaikki tuntui olevan hyvin, mutta halkoja ajettaessa huomasivat täyskorkeissa ja -leveissä moteissa, että halot olivatkin vain 90 senttiä pitkiä. Kyllä oli periaatteen mies ja kekseliäskin.
Tuli seurailtua paikallisen yhtiön työnjohtajan toimintaa silloin pokasahakaudella. Luottomiestensä työstämiä motteja hän ei paljoakaan tiirannut. Muutamien ilmoitus että: ”Sinne lotille tuli 25 mottia ja 110 paperipuuta”, kirjattiin ylös ja tili tuli niistä. Varmasti teki pistokokeita mutta luottoa oli puolin ja toisin.
Mutta näiden kulkumiesten kanssa oli tarkkana. Mitattiin ja luettiin. Yksi nilkki kanniskeli muiden tekemiä ja omia mitattuja uuteen paikkaan. Koska mitattuihin lyötiin leima päähän hän oli sahannut sen pois. Kun lopputili lyötiin käteen nän vielä purnasi. ”Rahaa se on lopputilikin” sanoi pomo.
Meidän läheisellä lanssipaikalla oli parhaana aikana 3 siirtokämppää. Yli jääneet korvasimet käytettiin niiden lämmitykseen. Ei tarvinnut käydä pinoilla ainakaan siihen asti kun raamipuita riitti. Lähellä oli myös siirtolaisperikunnalta ostettu talo. Siellä majoittui ajomiehet kun hevosille oli hyvä talli. Ajomiehet oli jalasjärveläisiä kun lähiseudulla ei ollut tarpeeksi metsäajoon ehtivää väkeä. Monilla aloilla oli työtä kokovuotisesti.
Harrastelija:
Mutta kuitenkin vilunväreet alkoi vaeltaa selkäpiissäsi kun toisaalla, ( Koneet ja laitteet osiossa harituspihti ketjussa) pyysin pukkurin ja justeerin kunnostukseen ”virka-apua”, näytösluonteista suoritusta? 🙂
Sinun täytyy olla kirjautunut vastataksesi tähän aiheeseen.
toimesta.
Sinun täytyy olla kirjautunut vastataksesi tähän aiheeseen.