Sain tuon kirjan syntymäpäivälahjaksi.  Valtavasti ovat hyönteis-, kasvi- ja eläintieteilijät tutkineet Suomen luontoa ja tässä kirjassa jakavat otteita mitä ihmeellisimmistä havainnoistaan.

Esimerkiksi sääskiä tunnetaan Suomessa n. 3000 lajia.  Usein tunnistus perustuu uroksen sukupuolielimeen.  Löytyy limasieniä, joista tiedemiehetkään eivät tiedä ovatko ne kasveja vai eläimiä.  Limasienet voivat jakaantua osiin ja taas yhdistyä.  Neliömetrillä kangasmetsää saattaa elää 200000 sammalpunkkia ja 20000 petopunkkia.  Jne

Metsänkasvattajana kiinnostaisi tietää mitä olosuhdemuutokset vaikuttavat maapohjan eliöstöön.  Esimerkkinä metsäpalot, avohakkuut, lannoitus ja glyfosaatti.  Lienevätkö tutkineet asiaa.

Tietysti valitetaan lahopuun vähyyttä.  Tutkijat ovat niin nuoria, etteivät näytä tietävän sitä kuinka vähän ennen oli lahopuuta.  Esimerkiksi silloin kun aloitin kierrellä metsiä 1940-luvun puolivälissä, metsät olivat  1800-luvun jälkipuoliskon kaskeamisten ja määrämittahakkuiden sekä näiden jälkeisten harsintahakkuiden jälkeen tosi nuoria.  Ainoa lahopuu oli siellä täällä esiintyvät koivupökkelöt, joista saattoi kyllä usein löytää tikkojen tai tiaisten pesiä.  Parhaina vuosina taisi olla tiedossa parikymmentä tiaisen pesää.

Koivupökkelöiden puute ja tämän seurauksena tiaisten vähyys on nykymetsille tyypillistä.  Asian huomaa etenkin hirvimetsällä, kun hyvää aikaa havainnoida luontoa.  Näemmä jossain onkin jätetty koivuihin n. 3 metrisiä kantoja, jotka sitten aikanaan  lahoavat ja voivan antaa kodin kolopesijöille.  Kustannus on varsin minimaalinen, jos harvennuksilla jättää vaikka puoli kuutiota koivua pystyyn.  Näin olen suunnitellun tehtäväksi.

Kirja kokonaisuudessaan on kyllä erittäin lukemisenarvoinen ja avaa uusia näkökulmia kaikille metsissä liikkuville.  Ihmetellä täytyy sitä sitkeyttä, millä pyritään viimeisetkin tunnistamattomat häviävän pienetkin lajit löytämään ja miten  erilaisia lisääntymisstrategiota on pystytty selvittämään.