Ajattelin kysyä että kun omalla tilallanikin on hakattu pakolla puuta 40luvulla että mihin raja vedettiin? Kuinka isot tilat velvoitettiin tähän. Menikö tavara metrisenä paperipuuksi vai junien lämmitykseen?
Mitä nyt kirjoista olen lukenut, niin ainakin Puulan saaritiloilta hakattiin vähän joka sorttia. Eli tukkia myös. Toisaalta haapakin oli haluttu puulaji tuolloin, joten se kävi myös. Omasta kotimökistä on hakattu rantametsiä 40-luvulla ainakin Otavan sahalle (toimii vieläkin). Tilakoon alarajasta en puhu mitään, rintamamies- ja pika-asutustilat näkyivät kumminkin olleen mukana.
Vänkäri:
”Tilakoon alarajasta en puhu mitään, rintamamies- ja pika-asutustilat näkyivät kumminkin olleen mukana. ”
Kun kysymys on sodan ajan luovutus(pakko)hakkuista, niin tuskimpa vain ainakaan rintamamiestilat, ne perustettiinkin vasta sodan jälkeen. Siirtoväen pika-asutustilat toki ovat olleet mukana.
Jonkinlaisena tämä velvollisuus kai koski kaikkia tiloja. Samoin kuin peltopuolella, jopa kauran olkia pakkoluovutettiin.
Tietääkseni meiltäkin on luovutettu valmiita halkoja, eikä tilan metsä silloin ollut kuin 22 ha luokissa olevaa metsämaata.
Yleisestihän kaikkea puutavaraa tarvittiin ja se otettiin pakkoluvutuksin, mutta halot kai oli se tavallisin, kun siihen löytyi aineita metsästä kun metsästä. Oli myös kova tarve polttopuulle kun, jo orastanut, hiilen käyttö oli topissa.
Niin, nämä rintamamiestilat olivat näissä sodan jälkeisissä hakkuissa mukana, mikäli niitä oli siihen mennessä ehditty perustaa. Siitä ei ole itselläni tietoa, kuinka kauan nämä ns. pakkohakkuut jatkuivat. Muistelisin lukeneeni,että 1947 Otto Mannisen saaritilalla Rämiäisissä oli vielä näitä hakkuita. Vaaditut puumäärät ja laadut oli melko tarkkaan lueteltu. Pitää tarkistaa kun nyt kirjan ääreen ehtii.
Ps. Mitä ei netistä nykyään löydä, sitä ei tarvi. Kansanhuoltoministeriön arkisto, pakkohakkuut vuosilta 1943-1947. Eli olikohan niin, että tällaiset hakkuut alkoivat herättää huolta metsäammattilaisten keskuudessa ja niistä luovuttiin.
En kyllä ollut tietoinen että pakkohakkuut jatkuivat näinkin pitkään.
Kai se lopettaminen liittyy yleisempään rauhan ajan normaalioloihin siirtymiseen.
Viimeiset yleisostokortitkin lopetettiin vasta 1953. Siihen siis päättyi elintarvikkeiden säännöstely, ainakin virallisesti.
Ulkomaankaupan lisenssisännöt kai romutettiin vasta 70-luvulla.
Saattaa tietysti olla, että tämäntyyppiset harsintahakkuut vaikuttivat osaltaan harsintajulkilausuman aikaansaamiseen 1948. Noissa oloissa ei ollut mahdollisuuksia kestävään metsätalouteen kun vielä alueluovutukset vähensivät pinta-alaa. Rämiäisten hakkuissakin taidettiin liikkua sadoissa moteissa, mikä oli tuon ajan metsissä melkoinen määrä.
Sota-aikana vaivasi myös polttoainepula. Sähkön säästäminen oli kiristetty äärimmilleen eikä kivihiiltä tai koksia riittänyt kotitalouksien tarpeisiin. Talot oli lämmitettävä haloilla. Kansanhuoltoministeriön puu- ja polttoaineosasto toimeenpani ”halkokamppailun” vuonna 1942. Iskulauseena oli ”Motti mieheen – miljoona mottia talkootahdissa”. Jokaisen kaupunkilaisen piti tehdä motti tai useampikin halkoja hänelle osoitetussa paikassa. Mottitalkoita pidettiin viikonloppuisin ja niihin järjestettiin yhteiskuljetus kuorma-autolla.
Rautainen kirvesmerkki, jonka sai yhden kuution halkomotin teosta.
Mottitalkoista sai merkin suorituksistaan. Kuvan rautaisen, 3,5 senttimetrin pituisen kirvesmerkin sai osoituksena yhden motin eli kuution halkopinon suorituksesta. Neljästä motista sai hopeisen ansiomerkin, kuudestatoista motista kultaisen ja 48 motista suurkirvesmerkin. Motteja tehtiinkin kilpailuhengessä. Parhaat sahasivat ja hakkasivat lähes kaksikymmentä mottia halkoja kuudessa tunnissa.”
”Sodan aikana pidettiin talkoita ja mottitalkoot olivat siinämäärin laajat, että määräys lähetettiin minun käsityksen mukaan jokaiseen talouteen ja paljonko taloudessa oli aikuisia, sen mukaan määrättiin hakattavaksi motti kaksi tai kolme halkoja.”
Onhan noita mottikirveitä meidänkin piirongin laatikossa muutamia, niitä rautaisia.
Ne mottitalkoot sentään menivät suoraan hyötyyn. Toisin oli niiden kultatalkoitten kanssa. Taitavat lojua sormukset vieläkin jossain holvissa, ei niitä ainakaan sodan aikana hyödynnetty.
Meilläkin Pohjois-Pohjanmaalla pakkohakattiin harsintana. Varmaan sitä oli puolikymmentä hehtaaria. Surkea oli jälki vielä 1990-luvullakin.
Isä oli sitä mieltä, että hakkuukohteiden valintaan sisältyi mielivaltaa. En tiedä kuka kohteista päätti mutta isän mukaan jonkinlainen hyväveliverkosto ilmeisesti suojasi joidenkin metsät.
Sinun täytyy olla kirjautunut vastataksesi tähän aiheeseen.
toimesta.
Sinun täytyy olla kirjautunut vastataksesi tähän aiheeseen.