Käyttäjän ate kirjoittamat vastaukset
-
A Jalkanen! Omien kokemusten valossa osa urakoitsijoista ei ole kovin innokkaita veloittamaan osakkaita suoraan. Yrittäjän kannalta on paljon riskittömämpää laittaa yksi lasku tiekunnalle (joka perii yksikkömaksut osakkailta tarvittaessa vaikka ulosotolla), kuin kymmenen pientä ja jäädä odottamaan, että kaikki maksavat.
Olen osakkaana pienessä yksityistiessä, jossa osakkaita on kymmenkunta (tosin kolmella suurimmalla on yli 80% yksiköistä) ja toteutimme kunnostuksen juurikin ”suoralaskutusperiaatteella”. Muu kunnossapito on toiminut jo pidempään siten, että suurin osakas (jolla on tarvittavat koneet) tekee tai teettää tarvittavat kunnossapitotyöt ja veloittaa osakkaita suoraan. Kokouksessa on annettu raamit mitä toimenpiteitä ja millä kustannuksilla vuosittain tehdään ja homma on pelannut ihan hyvin. Taloudellisen riskin tässä mallissa kantaa tuo yksi osakas, mutta tie on sen verran lyhyt, että summat eivät nouse kovin suureksi ja porukassa on ns. hyvä henki.
Systeemin ansioista tiekunta saattoi myös lopettaa pankkitilinsä, jonka ”palvelumaksut” alkoivat olla sitä luokkaa, että kahden vuoden maksuilla saa jo kuorman mursketta tielle.
Talvisodan lopussa Neuvostoliitto teki rauhan Suomen kanssa, vaikka maamme armeija oli romahtamisen partaalla. Miksei jatkettu loppuun saakka? Koska länsivallat suunnittelivat suurta ”avustusretkikuntaa” Suomen ”avuksi”. Tällöin Stalinilla olisi ollut vaarana joutua tulevaisuudessa kahden rintaman sotaan länsivaltojen ja Saksan kanssa. Tosin tuon avustusretkikunnan ehken tärkein tavoite olisi ollut blokata Ruotsin mittavat malmivarannot pois Saksan sotateollisuuden ulottuvilta. Norja ja Ruotsi tietysti vastustivat tälläisen retkikunnan tuloa omalle maaperälleen, koska pelkäsivät joutuvansa vedetyksi mukaan sotaan.
Länsivaltojen suunnitelmat Norjan rannikon ja pohjoisen Ruotsin haltuunottamisesta olivat kriittisiä Saksan sotateollisuuden kannalta ja lisäksi Norjan rannikolla oli suuri strateginen merkitys Saksan suunnittelemalle merisodankäynnille Englantia ja Neuvostoliittoa vastaan. Niinpä saksalaiset (Neuvostoliiton liittolaisina) olivat innokkaasti suostuttelemassa suomalaisia rauhantekoon luvaten siinä ohessa, että menetykset saadaan aikaan korkojen kanssa takaisin.
Kun talvisota päättyi ja siten länsivaltojen ”avustusretkikunnalle” ei enää poliittista tarvetta, niin koko hanke raukesi. Jo huhtikuussa saksalaiset sitten valtasivat Tanskan ja Norjan, jolloin Suomen turvallisuuspoliittinen asema heikkeni huomattavasti. Vaihtoehdot olivat aika vähissä:
Neuvostoliiton painostusta vastaan oli miltei mahdotonta saada ”turvatakuita”. Englanti ja muut länsivallat olivat sodassa Saksan kanssa, joka käytännössä kontrolloi miltei kaikkia meriyhteyksiä Suomeen. Lisäksi talvella ja keväällä 1941 länsivallat olivat kaikilla rintamilla kokolailla ahtaalla, jolloin pieni Suomi oli marginaalissa. Yhdysvallat toki tuki länsivaltoja, mutta ei halunnut osallistua varsinaiseen sodankäyntiin, ennen kuin Japanilaiset hyökkäsivät Pearl Harbouriin joulukuussa. Länsivaltojen ainoa huoltoväylä Suomeen olisi ollut Petsamon satama, joka käytännössä oli sekä Saksan, että Neuvostoliiton silmien alla ja asevoimien ulottuvilla.
Syksyllä 1940 Neuvostoliitto oli jo valmis ratkaisemaan ”Suomen kysymyksen loppuun”, mutta saksalaiset vastustivat Molotovin vaatimuksia. Taustalla lienee ollut halu ”rauhoittaa” pohjoisen Skandinavian tilannetta ja orastavat ajatukset Suomen hyödyntämisestä operaatio Barbarossan toteuttamisessa. Ja tähän Barbarossa täkyyn Suomessa tartuttiin, koska takana oli katkera rauha ja vääryydeksi koetut alueluovutukset ja ennen kaikkea tarjolla oli sotilalliset turvatakuut sen hetkiseltä ”ylivoimaiselta sotilaalliselta supervallalta”, sekä koettujen vääräyyksien korvaaminen korkojen kera.
No olisiko ollut vaihtoehtoja? Neuvostoliiton ”turvatakuiden” sisältö ja lopputulema oli tiedossa. Saksalaisten tarjousten hylkääminen olisi todennäköisesti siirtänyt Saksan ja Neuvostoliiton väliset taistelut koko Suomen alueelle, jossa sotajoukot olisivat jyränneet samaan tapaan, kuin Baltiassa ja varmaan olisi päädytty samaan lopputulokseenkin. Puolueettomaksi julistautuminen olisi ollut kokolailla yhtä tyhjän kanssa, koska sen ”vartioimiseen” ei resurssit olisi riittänyt Saksan ja Neuvostoliiton kokoisia maita vastaan. Saksan kelkkaan lähtö oli tietoinen valinta, mutta tilanteessa piti valita ”ruton ja koleran väliltä”.
Jälkikäteen on helppo viisastella.
Omalla tiluksellani oli tuollainen Visakallon kuvailema ”maailman lopun kohde”. Sen pelastuksena on ollut Trico-käsittely. 10 litran pöntön saa n. 50 €:lla paikalliselta RHY:ltä (Mhy:ltäkin olisi kuulemma saanut). Kympin pöntöllä käsittelee kohteesta riippuen noin hehtaarin verran.
Sitten vain reppuruisku selkään ja taapertamaan työmaalle. Puolen hehtaarin käsittely hyvällä ruiskulla ei kovin kauaa kestä ja vaikutus ainakin omilla kohteilla on kestänyt vuoden verran. Taktiikkana on ollut levittää taimikon laitamille ainetta tiheämmin jolloin hirvelle toivon mukaan tulisi kerralla selväksi, että tänne ei kannata ruuan perässä tulla. Eräänäkin talvena kolme hirveä makoilivat useamman päivän ko. kuviolla ja kahlasivat sieltä aina naapurin taimikkoon syönnöstelemään.
Millään muulla karkotteella en ole päässyt yhtä hyvään tulokseen, jos verrataan käytettyä aikaa ja rahaa aikaan saatuun tulokseen.
Jos rahaa on tuon verran ja tavoitteet tuossa, niin veikkaan että:
Uudistamistöiden vauhtia kiristetään palaamalla aikarajoissa takaisin vanhaan ja ottamalla käyttöön ilmoitusvelvollisuus.
Metsistä saadaan tiheämpiä kun rukataan harvennusmalleja haluttuun suuntaan.
Metsiin saadaan sekapuustoa päivittämällä metsänhoidon suosituksia ja asettamalla metkaan tukiehtoja, joiden noudattaminen johtaa sekapuustoisuuden lisääntymiseen.
Tässäpä alkuun kolme keinoa joilla asiaa saadaan edistettyä valtiolle pienillä panostuksilla.
Käytännössä mönkijä kulkee ajokoneen renkaanjäljen levyisellä uralla. Kaivurilla muokkaville kohteille olen merkinnyt muokkaamatta jätettävät ”renkaanjäljet”, joista muodostuu samalla taimenistutukseen sopiva mönkijän ”uraverkosto”. Jos jätettävällä uralla sattuu olemaan hankala kanto tai kivi, niin sen sivuun nostamiseen kuskilta ei monta sekuntia mene. Ideana on se, että uraverkosto on sen verran tiheä, että taimilaatikoita ei työmaalla kanniskella, vaan mönkijä ja taimikuorma siirtyy työn edetessä.
Hyvä, että saat risut pois, mutta tämän töplingin takia sulta jäi tuo 680 euroa saamatta. Vaadi sen verran alennusta taimista ja maanmuokkauksesta. Saa mhy ja urakoitsija riidellä keskenään kumpi maksaa.
Nestemäistä booria en ole levittänyt, mutta tricoa kyllä. Aiemmin tein hommaa perinteisellä ”käsikäyttöisellä” reppuruiskulla. Viime kesänä investoin Ryobin akkukäyttöiseen ruiskuun. Akkuruiskulla työ kävi huomattavasti nopeammin ja miellyttävämmin kuin perinteisellä käsin pumpattavalla. Metsälehti taisi joskus aiemmin tehdä jonkun videonkin, jossa esitteli ko. vehjettä.
Metsäpehtoorin pinta-aloilla suosittelisin hylkäämään nuo käsivehkeet ja katselemaan akkukonetta. Merkeistä ja niiden eroista en osaa sanoa tarkemmin. Akkukoneilla tietysti vaikuttaa se, minkä merkkisiä akkuja talosta jo muuten löytyy.
https://www.vero.fi/syventavat-vero-ohjeet/ohje-hakusivu/48542/metsatalouden-matkakustannukset/
Tästä pääsee lukemaan verottajan ohjetta metsätalouden matkakuluista. Nuakalla sen verran, että ohjeessa erikseen mainitaan, että kodin ja metsätilan välinen matka ei ole ”metsätalouden ajoa”. Ja ns. yksityisajojen osuus on tuloutettava verotuksessa pääomatulona.
Visakallo! Kodin ja metsäpalstan välinen ajo ei ole verottajan hyväksymää metsätalouden ajoa, jos auto kuuluu metsätalouden kalustoon. Metsätalouden ajoa olisi esim. metsätilojen väliset ajomatkat tai esim. taimien haku taimitarhalta ja niiden kuljetus metsäpalstalle.
Jos auto on yksityiskäytössä, niin km vähennyksen voit tehdä verottajan taksan tai todellisten kulujen mukaan.Verottajan tarjoama vähennys taisi olla 0,27(?)€/ km ja kun auton todelliset käytön kustannukset voivat olla vaikkapa 0,60€/km (autosta ja käytöstä riippuen), niin kuittien talteenotolla pääsee kyllä palkoilleen.
Rukopiikki pohtii miksi ukrainalaiset eivät suostu venäläisten esittämään ”joulurauhaan”. Epäilen, että sotilaallisia syitä enemmän asiassa painaa uskonto.
Venäjän ortodoksinen kirkko oli ennen sotaa ortodoksisen kirkkokunnan suurin ja mahtavin kirkko ja Moskovan patriarkka sitä myöten erittäin merkittävässä asemassa. Myöskin ukrainan ortodoksit kuuluivat Moskovan patriarkaatin alle ja nimenomaan Ukrainassa sijaitsi myös iso osa patriarkaatin seurakunnista ja uskonnollisesti tärkeistä luostareista yms. kohteista.
Sodan sytyttyä ukrainalaiset ortodoksit monien sekalaisten ja dramaattistenkin vaiheiden jälkeen yhdistyivät uudeksi kirkkokunnaksi, joka siirtyi Konstantinopolin patriarkaatin alaisuuteen. Tämä oli iso takaisku venäläiselle narratiiville ”pyhästä rusista” ja samalla heikensi merkittävästi Moskovan patriarkaatin asemaa ortodoksinen kirkkomaailman johtajana. Tätä myötä sodasta on tullut myöskin ”pyhäsota” Moskovan patriarkaatille.
Joulun tulitauon esteenä on se, että Moskovassa joulua vietetään juliaanisen kalenterin mukaan ja Konstantinopolissa samaan aikaan kuin muuallakin länsimaissa. Ja kun joulun ajankohdasta ei ole yksimielisyyttä, niin pahapa on tulitauostakaan sopia, sillä ”toisen joulun hyväksyminen” olisi iso symbolinen tappio.