Käyttäjän huithapeli kirjoittamat vastaukset
-
Putte: Asia tuli allekirjoittaneelle ajankohtaiseksi viime talvena. Selvitin asiaa soittamalla verohallinnon maa- ja metsätalouden puhelinpalveluun. Sieltä virkailija antoi nuo kertomani ohjeet.
Itsekin luulin, että tuloutuksessa huomioitaisiin vain myytävältä kiinteistöltä käytetty metsävähennys, mutta pitää kuulemma huomioida kaikkien tilojen yhteenlaskettu vähennyspohja, koska vähennyspohja on nykyään omistajakohtainen, eikä tilakohtainen kuten ennen.
Kun myy metsätilan tai vaikkapa osan siitä, niin joutuu takautuvasti maksamaan käytetystä metsävähennyksestä. Esimerkki valoittanee parhaiten (toivottavasti). Myyt 10 000 €:lla ostamasi metsäpalstan. Siitä metsävähennyspohja on 6 000 €. Koska vähennyspohja on omistajakohtainen (ei enää tilakohtainen) lasketaan seuraavaksi, kuinka monta % olet käyttänyt koko metsävähennyspohjastasi (siis kaikki tilat ml.). Jos olisi käytetty vaikka 70%, niin tuosta 6 000 €:sta se olisi 4 200€, jonka joudut maksamaan takaisin. Ja sitten se loppu 6 000 – 4 200 € = 1 800€ pitää vähentää jäljellä olevasta vähennyspohjastasi. Näin neuvoi verohallinto, kun asiaa kysyin talvella.
Onnistuneen puukaupan teko alkaa siitä, että selvitetään mitä ja millaista leimikkoa ollaan myymässä. Jos puustotiedot ovat epätarkat voi kilpailuttamista ja tarjousten vertailua pitää lähinnä arvailuna. Joku ”ostomies” käy maastossa tutkimassa ja tarjoaa siltä pohjalta ja toinen katsoo vain paperilta ja latoo taulukosta hinnat. Miten voi vertailla ja tehdä oikean ratkaisun, jos ei tiedä mitä todellisuudessa on myymässä?
Kauppakirjaan merkitään yleensä varsin leveä haitari tukkimitoille ja lopulta vasta korjuun aikainen ”markkinatilanne” ratkaisee sen miten rungot katkotaan. Olen nähnyt sen kuinka sahayhtiö pyrki tekemään mahdollisiman paljon pitkiä tukkeja ja kuinka parjattu sellusahuri halusi tehdä merkittävästi lyhyempiä tukkeja kuin kaupassa oli alunperin sovittu.
Kun metsänomistajalla on tarkat puustotiedot ja hakkuun jälkeen saatu tukkitaulukko voidaan ryhtyä tarkastelemaan katkonnan onnistumista. Jos haluaa varmistua tukkitaulukon saamisesta , voi asian nostaa esille puukaupasta neuvoteltaessa. Katkonnan valvonta pelkästään pinoja katselemalla ja katselemalla vanhaa mt-suunnitelmaa ja muistikuvia on lähinnä ajanhukkaa ja itsepetosta.
60-luvun tohinoiden aikaan kiersi kasku, joka sopii hyvin tähän päivään: Kaikki metsätyöt Suomessa 10 kilometriä lähempänä itärajaa kielletään. Syynä kieltoon on, että metsurin jäädessä puun alle tämä parkaisee: ”Apua!”, jolloin paikalle ryntää apua tarjoamaan 10 000 sopivasti rajan lähellä harjoituksissa ollutta puna-armeijan soturia.
Telkkarissa Putinin vieras kyllä kertoi isännän itse ajaneen autolla ja esitelleen vieraalleen kohteita. Koska Putinin hymy oli kovin herkässä, epäilen Ranen osuneen oikeaan. Tekeillä on ilmiselvästi ollut kaupat kelirikkoleimikosta, joka sisälsi laatutyveä. Parista junallisesta laatutyveä saa sellaiset ennakot, että väkisinkin hymyilyttää. 🙂
Ns.runkohinnoittelua tarjotaan ratkaisuksi puukaupan kilpailutukseen ja katkontaan liittyviin ongelmiin. Rohkenen kuitenkin epäillä, että aivan ongelmaton malli sekään ei ole. Yhtälailla pitää myyjän olla hyvin tietoinen siitä, mitä on myymässä, jotta tarjouksien vertailu olisi mahdollista.
Entäs jos ja kun ostajat ilmoittaa erilaiset mimiläpimitat eri puulajeille? ”Simon Saha” tarjoaa xx € männystä, kun minimi lpm on 10 cm? ”Sepon Sellu” lupaa x € vähemmän, mutta minimi lpm on 6 cm? Simolle kuusi on myrkkyä ja hinta ja lpm on sen mukainen, kun taas Sepon Sellulla on kuusisaha, jolle kuusi kelpaa paremmalla hinnalla ja pienemmällä läpimitalla?
Hakkuun jälkeen kävellään edelleen leimikoilla ja tarkastellaan metsään jääneitä latvuksia ja katkonta on jälleen kerran pielessä kun hyödyntämätöntä puuta on leimikolla levällään. Kaiken huipuksi leimikkosuunnitelman arviossa oli puulajisuhteissa ja puuston tilavuudessa oli 10% heittoa. Lopputulema on taas sama parku ”meitä k…tetaan!”…
Puukauppaa tehdessä voi ottaa asian esille ja sopia, että hakkuun päätyttyä haluaa itselleen ns. tukkitaulukon josta käy ilmi tukkien katkonta pituus/paksuusluokittain. Jos se ei ostajalle käy, niin etsii sellaisen ostajan jolle se käy. Virallisen mittaajan päivitetty ohje velvoittaa ostajan luovuttamaan pyynnöstä niin laajat tiedot, että kaupassa sovittujen pituus- ja läpimittarajojen noudattaminen voidaan todentaa.
Puukauppaa tehdessä on hyvä huomioida, että tietyillä tukkimitoilla saattaa olla rajoituksia läpimitan tai kokonaiskertymän (% leimikon tukkisumasta) suhteen. Kaupanteon yhteydessä kannattaa huomioida tämäkin seikka eikä vain tyytyä paperiin, jossa lukee esim. 31,34,37, 43-55 /15. Pelkkiä lyhyitä mittoja tekemällä olisi tietysti helppo maksimoida tukkien määrää, mutta kun siellä sahalla tarvitaan niitä pitkiäkin tukkeja ja siksi tarvitaan tämä parjattu matriisi, joka varmistaa sen, että sahalla on käytettävissä tuotantoon sopivaa raaka-ainetta riittävästi ja oikeissa pituuksissa ja paksuusluokissa.
Koska sahojen tarpeet elävät aina kulloisenkin markkinatilanteen mukaan, muuttuu myös katkottavien tukkien mitat. Hakkuunvalvonnalla pitää sitten selvittää onko katkonta suoritettu kauppakirjan mukaisesti vai ei.
Olen Kepan kanssa pitkälti samaa mieltä lukuunottamatta ensimmäistä kappaletta. Oman ymmärrykseni mukaan, jos jk-menetelmä halutaan oikein hyödyntää, niin se edellyttää aktiivista otetta metsänhoitoon (tekipä käytännön toimet sitten omistaja tai joku muu). Käsittääkseni jk:ssa pitäisi varsin aktiivisesti seurata esim. taimettumista ja olla valmiina tekemään jatkotoimenpiteitä.
Omassa perhemetsätaloudessani valtaosa kuvioista on puhtaasti jaksollisessa kasvatuksessa. Joitakin ”erikoistapauksia” on hakattu jk:n kaltaisin menetelmin. Onko sitten kyseessä jatkuvaa kasvatusta vai kaksijaksoisen kuvion ylispuuhakkuu? Sillä ei loppupelissä ole väliä, kun tavoitteena on hyödyntää metsän kasvupotentiaali järkevästi. Olipa menetelmä sitten kumpi tahansa, tavoitteena on hyvä kasvuinen tuottava metsä myöskin sille seuraavalle sukupolvelle.
Murphyn laki nelivetoisista meni jotenkin tähän tapaan:
”Nelivetoisuus tarkoittaa sitä, että olet entistä kauempana avusta tarvitessasi sitä”
Jos haet tilavia oikeita maastoautoja, niin vaihtoehtoja on mielestäni kaksi tai kolme: Land Roverit, MB:n G-sarja ja Toyotan Land Cruiserit. LR tuotteiden ongelmana on laadun vaihtelu, sillä jostain syystä osa autoista on todellisia rytöjä toisten kestäessä melkein mitä vain. G-sarjassa taas hankintahinta on melkoinen käytettynäkin. Hieman jos antaa periksi maasto-ominaisuuksissa, niin Toyota voisi olla ihan hyvä valinta. Maastureissa käyttökustannukset ovat valitettavasti varsin suolaiset (jos sillä on merkitystä).
Seuraavaan kastiin menee sitten nämä ns. citymaasturit, Subarut, Volkkarit ja Skodat yms. joissa ”maasto-ominaisuudet” riittävät lähinnä huonosti hoidetuille ja auratuille metsäteille. Mutta lieväkin korotus, hyvät renkaat ja edes jotenkin toimiva neliveto vie jo moneen paikkaan. Skodasta on ainakin itsellä hyvät kokemukset (taitaa tosin olla liian pieni horjumattomalle), tyytyväisiä Subarun omistajia on tavattu, mutta onpa jututettu pettyneitä Volvon V70 crosscountryn omistajia.
Jos metsäkalustoa on enemmän kuljeteltava niin harkitsisin jotain neliveto lava-autoa, jossa on toinen penkkirivi kopissa. Lavalle voi huoletta laittaa sahat ja polttoaineet ilman pelkoa verhoilun kärsimisestä tai hajujen leviämisestä matkustamon puolelle. Lukittava lavakate antaa säältä ja voroilta suojan, olipa lavalla sahoja tai matkatavaroita.