Vuonna 1886 säädettiin Suomen ensimmäinen metsälaki, 

Kyllä metsien käyttöä oli aiemminkin säädelty.  1850-luvulla säädettiin laki, joka teki sahauksesta luvanvaraista.  Pelättiin tukkipuiden loppuvan kuten monin paikoin oli tapahtunut.  Sahoille määrättiin tukkikiintiöt, joita ei saanut ylittää.  Sahauskauden päätyttyä sahat sinetöitiin.  Järjestelmä oli historiatiedon mukaan erityisen kannattava sahoja valvoville viranomaisille, jotan lahjottiin estoitta, jotta sahurit saisivat ylittää kiintiönsä.

Tämä laki kumottiin oltuaan voimassa n 10 vuotta.  Tukkien kysyntä oli kasvanut 1860-luvulla, kun Iso-Britannia oli poistanut kaikki puutavaran suojatullit, tarvitsi ehtymättömästi sahatavaraa ja oli kehitetty höyrysahat, joita alkoi nousta jokisuihin, mm Kymijoen suiston monet sekä norjalaisten että suomalaisten perustamat sahat.  Suuriruhtinaskunta tarvitsi rahaa ja ainoa mahdollisuus oli sahatavaran vienti.  Myös valtiovalta suurimpana metsien omistajana hyötyi.  Lain muutosta saattoi edesauttaa J. W. Snellmannin käsitys Suomen taloudellisesta tulevaisuudesta.  Hänhän ei uskonut metsätalouteen  ( hänen mielestään;  ”missä metsä vallitsee, siellä vallitsee tietämättömyys, kurjuus ja raakuus”) vaan ajatteli, että viljan viljelyssä on Suomen tulevaisuus.  Ajatteli ehkä niin, että kun nyt hakataan kaikki metsät, niin ne raiskiot on pakko raivata pelloiksi.  Vuodet 1867-68 opettivat tälle Suomen markan isällekin karun totuuden.