Kolumni | Mustikkalumous

Ovatko seuraavat merkkejä keski-ikäistymisestä vai kasvaneesta kriisitietoisuudesta?

Haaveilen kasvihuoneesta. Keitin viime syksynä pihapuiden omenoista niin paljon sosetta, että sitä on edelleen pakastimessa. Metsässä jouduin mustikkalumouksen valtaan niin, että myöhästyin aiemmin sovitusta menosta.

Tähän asti olen ajatellut, että marjastaa voi niin kauan, kun se tuntuu mukavalta. Jos alkaa kyllästyttää, voi metsästä lähteä.

Mielestäni poimurin käyttäminen tekee mustikoiden noukkimisesta ankeaa. Paljon mukavampaa on verkkaisasti keräillä mustikoita käsin. Siinä on jotain meditatiivista ja hermostoa rauhoittavaa.

Mustikkaan ei myöskään voi mennä asuintaajamani lähimetsään. Siellä on aivan liikaa muita mustikanhimoisia.

Pitää löytää paikka kaukana asutuksesta, missä kukaan muu ei ole vielä riipinyt varpuja poimurillaan. Oma metsä on tietysti siitä paras, että voi tuntea aivan erilaista ylpeyttä: tällaistakin herkkua minun metsäni tuottaa.

Mustikoiden kerääminen lähentelee kansallisurheilua, jossa tuloksilla on väliä.

Perheeni miespuoliset jäsenet suhtautuvat koko mustikka-asiaan aivan eri tavalla. Ensinnäkin he huutavat kuorossa, miksen käytä poimuria?

Toiseksi heille on tärkeää, että ämpäri tulee täyteen. Mustikoiden kerääminen lähentelee kansallisurheilua, jossa tuloksilla on väliä.

Itse voin helposti lähteä vajaankin ämpärin kanssa, jos ötökät käyvät hermoille tai muuten homma alkaa tökkiä.

Ei se ämpäri täyteen tullut tälläkään kertaa, mutta jotenkin olin tänä vuonna aivan uudenlaisen mustikkalumouksen vallassa. Sinistä kultaa oli silmänkantamattomiin. Sää oli täydellinen. Ei liian kuuma, ei kylmä, ei märkää. Vain leppeä tuulenvire, joka piti ötökät loitolla.

Aika ajoin jossain risun katkeaminen sai nostamaan pään mättäästä. Mikä lie hirvi tai karhu, ei tullut lähemmäksi.

Mieleen tuli tuttu kokenut metsänkävijä, joka kertoi mustikkareissulla kohtaamastaan karhusta. ”Jos se haluaa minut tappaa, se tappaa”, hän totesi ja keräsi omien sanojensa mukaan ämpärin täyteen.

Toteutan tyynesti samaa fatalismia ja syvennyn uudelleen mustikkamättääseen, vaikka katkeavaa risua suurempaa todistetta karhun läsnäolosta ei nyt olekaan.

Muistelin myös koulun mustikkaretkiä. Opettajat motivoivat meitä keräämiseen karkeilla. Kahden desilitan mukista sai yhden Lontoon rae -karkin. Muisto hiukan huvittaa.

Voi muutenkin olla, että jo lakkautettu alakouluni oli viimeinen linnake, missä oppilaat keräsivät marjoja koulun keittiöön ja kaikki maakuntalaulut opeteltiin.

Saaliini on lopulta kaksi litraa, kun puoliso on samassa ajassa kerännyt samoilla apajilla kymmenen.

Maailma on ehkä muuttumassa sellaiseksi, että minunkin on tarkistettava mustikkalinjaustani. Kaksitoista litraa mustikkaa pakastimessa tuottaa turvallisemman olon kuin kaksi.

Ajattelen kuvia nälkiintyvistä lapsista ja mietin, että pahassa paikassa mustikat eivät ehkä pelasta, mutta ovat ne sentään jotain.

Kirjoittaja on metsänomistaja, joka aikoo seuraavaksi käydä viinimarjapensaiden kimppuun.

Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.