Kelkkasavotan konkari

Kuitu- ja polttopuusavotat kuuluvat Kalle Martikaisen talveen. Pystykaupat hän jättää seuraavalle sukupolvelle.

Moottorikelkka puikkelehtii tyhjä reki perässään mutkaista reittiä kohti Vehkavaaran lakea. Ollaan Juuassa Pohjois-Karjalassa, tarkemmin sanoen kiviuuneistaan kuulussa Nunnanlahdessa. Vielä tarkempi paikannus sijoittaa meidät Martikaisen Kallen hakkuupalstalle.

Lunta on huhtikuun toisena päivänä vielä reilut 60 senttiä, ja hanki kantaa. Parempaa keliä moottorikelkalla ajamiseen ei voisi toivoa. Hakkuussa hanki sen sijaan teettää lisätyötä. Lapiointiin kuluu enemmän aikaa kuin moottorisahaukseen, mutta ilman lapiointia kannot jäisivät kiusallisen pitkiksi.

Kelkkamiehen päiväurakka jää maltilliseksi. Kolme kuutiota on hyvä tulos, jos puut sekä hakkaa että juontaa kelkkapelissä pinolle – ajomatkaakin on satoja metrejä.

”Vähän päivässä, paljon viikossa”, Martikainen muistuttaa vanhasta viisaudesta.

Kymmenen päivän savotoinnin jälkeen pinossa on 30 kiintokuutiometriä polttopuuta. Puolet siitä riittää Martikaisten punaisen hirsitalon lämpimänä pitämiseen. Toinen puoli menee myyntiin.

”Nämä moottorikelkkasavotat ovat ihan mukavia, mutta palkka pitää tulla muualta.”

Työtä riittää

Ensimmäiset kelkkasavottansa Martikainen teki 1980-luvulla. Silloin puureen veturina oli Winha-merkkinen moottorikelkka, ja edes peruutusvaihteen puuttuminen ei haitannut menoa.

Takavuosina Martikainen korjasi tukkejakin siemenpuualoilta, mutta viime vuosina hän on tehnyt lähinnä kuitu- ja polttopuusavotoita. Keskimääräinen urakka on 50–70 kuutiota talvessa.

”Kyllä siinä riittää työtä koko talveksi, kun ei metsään kuitenkaan ihan joka päivä ehdi. Kerran viikossa pitää käydä verkot kokemassa.”

Pari viime vuotta mies piti taukoa hankintakaupoista, kun kuitupuun tienvarsihinta painui miltei 27 euron huitteille. Sillä taksalla ei kehdannut Lynxiä panna tulille. Mutta tänä vuonna homma taas maistui, kun kuitupuun hinta kipusi kelvolliselle 33 euron tasolle.

Pystykaupat mies on päättänyt jättää seuraavalle sukupolvelle. Muutaman vuoden takainen päätehakkuu harmittaa vieläkin.

”Tukkia tuli vain puolet hakkuukertymästä. Noin kahden hehtaarin aukolta sain kerätä tukkirunkojen tyvileikkoja parin talven polttopuiksi riittävän määrän.”

Lajinsa viimeisiä

Martikainen myöntää, ettei tunne muita, jotka vielä ajaisivat puita kelkkapelillä. Hän taitaa olla myös viimeisiä pystykarsinnan aktiivisia harrastajia.

Martikainen on 75-vuotias, ikänsä metsässä liikkuneen ja työtä tehneen tervaskannon perikuva. Kymmenien kilomerien jotokset eli maastovaellukset kuuluivat vanhan ajan itärajan vartijoiden arkeen, eikä mies ole hidastanut tahtiaan. Tutun rajamiesten porukan kanssa hän on samonnut rajantakaisia saloja ja seuraillut maineikkaiden kaukopartioiden reittejä Muurmannin radalle asti.

Kun lumihanki madaltuu Pohjois-Karjalassa, mies kaavailee tekevänsä 40 kilometrin testivaelluksen. Sen jälkeen tähyillään taas rajan takaisille selkosille.

Martikaisten perheessä metsien anti ei lopu puunmyyntituloihin. Martikainen on vuosikymmeniä kerännyt Merja-vaimonsa kanssa joka vuosi satoja kiloja metsämarjoja omiin tarpeisiinsa ja myytäväksi.

Vehkavaaran laelta näyttäytyy myös miehen säännöllinen kalapaikka, Pielinen – suunnilleen samasta kulmasta kuin Kolilta avautuva kansallismaisema.

Ammoin vaara oli avointa kaskimaata. Sinne, perin kiviseen maahan, Martikainen isänsä kanssa istutti 1970-luvulla kuusentaimia. Nyt kansallismaisema häämöttää tukin mitat saavuttaneiden runkojen lomasta.

Julkaistu kokonaisuudessaan Metsälehdessä 7/2019

Kommentit

Ei vielä kommentteja.

Metsänomistus Metsänomistus

Keskustelut

Kuvat