Yhteiskuntatieteissä loukku kuvaa tilannetta, jossa yksilöiden itsekeskeinen toiminta rapauttaa yhteistyötä. Kajastaako suomalaisessa metsäkeskustelussa loukun reunat?
Yhteiskunnan säännöt määrittävät arvojamme, mieltymyksiämme ja tavoitteitamme. Ne vaikuttavat meihin enemmän kuin huomaammekaan. Myös suhteessamme metsään ajattelemme ja toimimme instituutioiden maailmassa.
Keskusteluissa metsänomistajien kanssa ilmeni, että usein perheet ja suvut haluavat säilyttää metsäomaisuuden hallussaan. Metsäomaisuutta arvostetaan ja siitä halutaan pitää kiinni: ”Maa on jotain, jota ei enää valmisteta”. Monet metsänomistajat kokevat olevansa osa sukupolvien jatkumoa.
Mitä ihminen itse asiassa omistaa, kun hän omistaa metsää? Muun muassa tästä aiheesta olen keskustellut 50 suomalaisen metsänomistajan kanssa. Kysymys tuntuu äkkiseltään huvittavalta, mutta tarkemmin ajateltuna vaikealta – ja paljastavalta. Metsä omaisuuden lajina on erityislaatuinen.
Metsäkonfliktissa tunteet ovat aina läsnä ja vaikuttavat siihen monin tavoin. Tunteet kertovat, mitkä asiat metsissä ovat osapuolille tärkeitä ja vaalimisen arvoisia.
Miten jatkuvapeitteiseen kasvatustapaan siirtyminen onnistuu ja mitä huomioita prosessissa kannattaa ottaa huomioon? Pentti kertoo blogitekstissään omasta kokemuksestaan 20 hehtaarin kohteella.
Metsäalan asenteissa on tapahtunut kahdessa vuosikymmenessä mullistava muutos. Monen metsäyhtiön ja metsänhoitoyhdistyksen kahvipöydässä uskaltaa tänä päivänä ylpeänä kertoa, kuinka metsänomistajan kanssa yhdessä päätettiin rajata vapaaehtoisesti hieno luontokohde tai metson soidinpaikka hakkuiden ulkopuolelle.
Metsänhoitoyhdistysten toiminnanjohtajille lähettämästämme kyselystä on tullut perinne, joka juontaa juurensa kauas viime vuosituhannelle. Ensimmäinen ostajakalenteri julkaistiin Metsälehdessä 1984.
