Paljonko uhanalaisia on – oikeasti?

Tiedämme hyvinkin tarkkaan, montako norppaa Saimaassa pulikoi. Tämä on kuitenkin poikkeus eikä sääntö ­– siitä huolimatta, että Suomen eliös­tö tunnetaan paremmin kuin muualla maailmassa. Samalle viivalle lajiston tuntemuksessa pääsevät vain Norja ja Ruotsi.

­Jo käsitys lajien kokonaismäärästäkin on suurpiirteinen. Nykyisen käsityksen mukaan lajeja on yli 48 000. Kymmenen vuotta sitten vastaava arvio oli 45 000.

Enintä osaa lajeista ei tunneta kunnolla. Ympäristöhallinnon verkkosivulla todetaan tahattoman hauskasti, että ”Suomen noin 48 000 eliölajista noin 22 418 tunnetaan niin hyvin, että niiden uhanalaisuus on kyetty arvioimaan”. Todellisuudessa tämäkin on yläkanttiin.

Eliölajien uhanalaisuus raportoidaan Punaisessa kirjassa, jonka uusin versio julkaistiin 2019. Se, kuten vuosien 2001 ja 2010 uhanalaisuusarviointi, on tehty Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton (IUCN) ohjeiden mukaan. 1980- ja 1990-luvun arvioinnit tehtiin kansallisin kriteerein.

Uhanalaisuusarviot tehdään ympäristöministeriön johdolla. Työ on jaettu omiin lajiryhmiinsä erikoistuneille asiantuntijaryhmille.

Uhanalaisluokitus ei ole systemaattinen inventointi, joten sen luotettavuutta ei voi kuvata tilastollisesti. Punaisen kirjan liitteessä 2 todetaankin, että arvio eliölajin elinvoiman muutoksista voi olla ”havaittu, arvioitu, päätelty tai epäilty”.

Ympäristöministeriön ympäristöneuvos Esko O. Hyvärisen mukaan arviointien tekemiseen osallistuu noin 170 ihmistä. Heistä suurin osa on tutkijoita ja asiantuntijoita yliopistoista, tutkimuslaitoksista ja ympäristöhallinnosta.

Eliölajeista alle puolet tunnetaan

Hankalaksi arvioinnin tekee se, että suuri osa eliöistä on näkymättömiä ja vain harvat asiantuntijat tunnistavat ne.

”Lähinnä linnut, suuret nisäkkäät ja kukkakasvit tunnetaan niin hyvin, että niiden uhanalaisuus kyetään luotettavasti arvioimaan. Jo päiväperhosilla alkaa kertyä virheitä”, toteaa luontotoimittaja ja biologi Seppo Vuokko.

Ajatellaanpa esimerkiksi jäytiäisiä, jotka ovat muutaman millimetrin mittaisia, ilmeisesti pääosin metsässä eläviä hyönteisiä. Niitä tunnetaan 71 lajia, joista kaksi on Punaisessa kirjassa luokiteltu silmällä pidettäviksi. Tosin samassa yhteydessä todetaan:

”Jäytiäisiä tuntevia henkilöitä on niin vähän, että seurantaa ei käytännössä ole mahdollista järjestää.”

Vieläkin harmaammalle alueelle mennään, kun siirrytään sieniin ja leviin. Kotelosienilajeja arvioidaan olevan 2 000. Tätäkin tuntemattomampia ovat mikrolevät, joita voi olla jopa 5 000 lajia.

Hävinneet ja palanneet lajit

Punaiselle listalle on päätynyt 6 683 lajia, jotka siis ovat osajoukko ”noin 22 418:sta” parhaiten tunnetusta lajista. Uhanalaisten lisäksi punaisiksi lajeiksi luetaan hävinneet, silmällä pidettävät ja puutteellisesti tunnetut lajit.

Puutteellisesti tunnettuja lajeja on 1 792, mikä tarkoittaa, ettei niiden uhanalaisuutta ei kyetä arvioimaan.

Uhanalaisia lajeja ovat ”äärimmäisen uhanalaiset”, ”erittäin uhanalaiset” ja ”vaarantuneet”. Niitä on 2 667, siis reilu kolmannes punaisista lajeista.

Omituinen yksityiskohta suomenkielisessä arvionnissa on lajiluokka ”erittäin uhanalaiset”. Englanniksi sama on endangered, joka siis suoraan kääntyisi pelkästään”uhanalaiseksi”.

Hyvärisen mukaan termi ”erittäin uhanalaiset” on peruja ajalta, jolloin luokitus tehtiin kansallisin perustein.

Dramaattiselta kuulostava lajien häviäminenkin on epämääräisempää kuin ajattelisi. Punaisen kirjan mukaan Suomen luonnosta on vuoden 2010 jälkeen hävinnyt 23 lajia. Kokonaan toinen juttu on, että vuoden 2010 raportissa hävinneeksi todetuista lajeista 95 oli vuoteen 2019 mennessä ”palannut” Suomen luontoon.

Luonnonvarakeskuksen tutkijan, kovakuoriaisasiantuntija Juha Siitosen mukaan todennäköisin selitys on, että hävinneeksi luokiteltu laji elelee vähälukuisena kenenkään huomaamatta.

Hävinneitä lajeja myös palaa Suomen luontoon, kuten metsäpeura aikanaan. Tässäkään ei ole mitään ihmeellistä, koska suunnilleen sama lajisto asustaa havumetsiä Atlantin ja Tyynen valtameren välillä.

Yhtään Suomen luonnossa tavattua lajia ei ole hävitetty sukupuuttoon. Saimaannorppa on ainoa laji, joka suomalaisten toimin voitaisiin hävittää sukupuuttoon, eikä sekään onneksi näytä todennäköiseltä.

Uhanalaisuus arvioidaan lajeilta, jotka on tuotu tai ovat tulleet Suomeen ennen vuotta 1800 sekä sen jälkeen luontaisesti meille levinneiltä lajeilta. Hävinneistä lajeista huomioon otetaan vuoden 1800 jälkeen hävinneet. Vieraslajien uhanalaisuutta ei luokitella.

Metsälajien kaksi totuutta

Lukumääräisesti runsaimmin uhanalaisia lajeja elää metsissä, mikä johtuu siitä, että 75 prosenttia Suomen maa-alasta on metsiä. Yhteensä metsälajeista on uhanalaisia 833.

Toisaalta – edelleen Punaisen kirjan mukaan – uhanalaisten lajien osuus on metsien lajistosta pienempi kuin missään muussa maaelinympäristössä. Vain yhdeksän prosenttia metsälajeista on uhanalaisia.

Selkeimmin metsätalouden syntisäkkiin menevät vanhoissa metsissä elelevät 238 uhanalaisiksi luokiteltua lajia.

Niiden lisäksi uhanalaisiksi on luokiteltu 377 lehtometsien lajia. Suurin osa lehtometsistä on raivattu sukupolvet sitten pelloiksi, ja loppuja lehtoja suojaa metsälaki.

Metsätalouden jälkeen vakavimmin uhanalaisuutta aiheuttaa avoimien alueiden umpeen kasvaminen. Avoimien perinneympäristöjen lajeista uhanalaisten osuus on selvästi suurempi kuin metsälajeista.

Nyt valtio tukee avoimien alueiden metsitystä. Nähtäväksi jää, kirjataanko avomaiden lajien uhanalaisuuden syyksi tulevaisuudessa metsittäminen tai jopa metsätalous.

Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.