Puhuvien puiden metsä

Puut kommunikoivat keskenään mutta pakoon ne eivät pääse.

dav

Silloin tällöin törmää mielenkiintoisiin tutkimuksiin. Yksi on sellainen, jossa oli tutkittu tunturimittareiden toukkia Lapissa – tai oikeastaan sitä, että kun ne syövät koivun paljaaksi, niin puut huusivat toisilleen varoituksen, että nyt ne perkeleet jyrää meitin. Puut pystyvät viestimään myös mittareita syöville linnuille: että tulkaa nyt heraan tähden mussuttamaan nämä toukat veke täältä.

Se on hyvä, koska puillahan on sikäli hankalaa, että ne eivät oikein pääse karkuun. Sellaista se on kun juurtuu oikein syvälle johonkin paikkaan – vaikeaa on lähteminen, ihmisilläkin.
No, puilla on siis onneksi muita tapoja puolustautua. Kun nämä mittarihyökkäyksen kohteeksi joutuneet puut huutavat varoituksen, ne erittävät tiettyä ainetta ilmaan, jonka kauempana olevat puut ”aistivat”, ja nekin ryhtyvät puolustustoimiin eli erittämään ainetta, joka on tunturimittarien inhokkiruokaa, tillilihaa ehkä.

Vaikka ei kai siinä sinänsä ole mitään uutta, että kasvitkin voivat jossain mielessä ”ajatella”. Onhan sitä pitkään myös sanottu, että kasveille puhuminen pitää ne virkeinä. Ikea teki juuri testin, jossa se havainnollisti koulukiusaamista ja laittoi kaksi kasvia vierekkäisiin luokkiin niin että 30 päivän ajan toinen ryhmä haukkui kasvia ja toinen kehui. Ja voila! kehuttu kasvi kukoisti ja haukuttu nuupahti.

Ja tämä suhde toimii tietenkin myös toisin päin, ihmiset ovat iät ajat käyneet halailemassa puita ja saaneet niistä virtaa. Tai ihan vain käyskennelleet metsässä ja ladanneet sillä keinoin akkunsa langattomasti.
Ehkäpä metsureidenkin pitäisi puhua puille ennen kuin kaatavat ne, pyytäisivät vaikka anteeksi tai lupaisivat edes mahtavan tulevaisuuden keittiön kaappina…

Henkilökohtaisesti minua puistattavat puhuvat puut, joten kävin varmuuden vuoksi kaatamassa kaikkein suurimmat suupaltit pihalta pois huutelemasta, jotta syksyllä olisi taas poltettavaa. Anteeksi en pyytänyt enkä uhrejani halannutkaan, koska arvelin, että naapuri saattaisi pitää minua outona. Tai siis vielä oudompana kuin se jo pitää.

Tällä kertaa pyysin mukaan tähän kiky-loikkaan myös perheemme nuorison, sillä ajattelin, että hänelle tekisi hyvää oppia hakkaamaan halkoja. Se kun ei ole taito, joka tulisi äidinmaidosta tai jonka voisi ladata kännykkään. Halkaisukirves on painava ja ellei osaa heilua sen kanssa järkevästi, tulee väsy eivätkä halot halkea. Pahimmassa tapauksessa iskee polvensa mäsäksi.

Opastin, että kirves kannattaa heilauttaa ylös niin että se menee sinne ikään kuin omalla painollaan ettei tarvitse juuri käyttää käden voimia nostamiseen. Ja kun sitten lyö, antaa alun mennä kirveen omalla painolla ja keskittää voiman juuri siihen hetkeen kun kirves osuu puuhun. Näytin myös milloin on viisasta laitaa halko lappeelleen ja milloin pystyyn. Ja millaisessa haara-asennossa on järkevää seistä, ettei lyö jalkaansa jos vaikka vahingossa huitaisisikin ohi.

Paras innovaatio oli kun kokeilimme laittaa vanhan autonrenkaan hakkuupölkyn päälle ja ladoimme sen täyteen pystyssä olevia pilkottavia. Siitä kun sitten ryhtyi riehumaan, puut eivät päässeet putoamaan eikä niitä siis täytynyt nostaa joka lyönnin jälkeen takaisin ylös, mikä säästi selkää. Innovaatio on ehdottomasti Nobelin arvoinen.

 

 

Ja nuoriso? No kyllä se homma vähän hidasta oli, halkoihin ei alkuun tahtonut osua ja selkäkin tuli kipeäksi, mutta valittamatta hän hakkasi ja yhdessä saimme koko kasan tehtyä. Liikunnallisen isä-poika –hetken lopuksi hän totesi, että aikoo ehkä kaikesta huolimatta muuttaa kaupunkiin.
– Tiäks ku siellä on sähkölämmitys.

Roope Lipasti
Kirjoittaja on kirjailija jolla on talossa neljä takkaa.

Kommentit

Ei vielä kommentteja.

Luonto Luonto

Kuvat