Eikös uutisissa kerrottu jokin aika sitten, että miesten  osuus metsästäjistä on vähentynyt ja naisten vastaavasti lisääntynyt. Lähteekös sellaisessa tapauksessa mies ”etsimään itseään”, jos rouva viihtyy liian hyvin metsällä..?

Aika kieroutunut käsitys tuntuu joillakin olevan urheilun vaikutuksista. Ainakin meillä on onnistuttu kasvattamaan neljä epäitsekästä ja yhteistyökykyistä ihmistä urheiluharrastuksen avulla. Nöyryyttää on myös kertynyt vastoinkäymisten myötä ja sitkeyttä selvitä vaikeuksista. Senkin ovat oppineet ,että yksin ei elämässä pärjää . Kellonkin ovat oppineet ja säännölliset elämäntavat. Ovat aina ajoissa paikalla ja hoitavat työnsä tunnollisesti toisetkin huomioiden. ”Joukkuepelaajia” kaikki viimeisen päälle.

Nostokoukulle vastaan, että minua helpottaa se, että metsä on minulle ainoastaan työpaikka, eli en vietä siellä juurikaan sen enempää aikaa, mitä saha on käynnissä, ja mitä töiden ja hakkuiden suunnittelu vaatii. Puolisolle metsäasiat ja niiden ymmärtäminen ovat kotoaan tuttuja, vaikka muulla alla työskenteleekin.

Joka alalla niitä itsekkäitä kus.päitä on, ei urheilu ole poikkeus sieltäkin niitä aina jokunen löytyy.

Urheijan tärkein lahjakkuus on sinnikkyys harjoitella ja mieluusti oikeita asioita, pelkällä lahjoilla ei pitemmän päälle kauas pötkitä. Omallekin tyttärelle napsahtanut muutama SM-mitali, niin kovasti on saanut töitä niiden eteen tehdä. Liekkö ahkeruuden isältä perinyt.

Huippu-urheilu vaatii äärimmäistä itsekkyyttä. Ja se ei ole ihmiselle hyväksi. Ei varsinkaan uran jälkeen, siitä moodista kun on hankala päästä eroon. Tästä on kyllä surullisia esimerkkejä aivan riittävästi.

Taitaa nuita samoja esimerkkejä löytyä vähintään yhtä paljon niistä jotka eivät ole harrastaneet päivääkään urheilua.