Ajattelin joukkoistaa Verde-lehden artikkelin tekoa eli pyytää kommentteja raadilta, olkaa hyvät ja kiitos paljon jo etukäteen!

”Miksi metsä ei ole halkoliiteri ja mihin avohakkuita tarvitaan”

Nykyistä vilkasta metsäkeskustelua seuranneena metsänomistajana ja metsänhoidon tutkijana haluaisin koettaa selittää, miksi avohakkuita edelleen tarvitaan kestävän metsätalouden osana. Jaan metsän tuottamat hyödyt professori Timo Pukkalan määritelmän mukaan, eli taloudelliset hyödyt, monimuotoisuushyödyt ja säätelypalvelut (käytän tässä tekstissä termiä ekosysteemipalvelut). Pukkala ei erottele sosiaalisia hyötyjä erikseen, koska kaikki edelliset osiot tuottavat myös sosiaalisia hyötyjä. Kestävyyden mittaamiseksi Pukkala on kehittänyt myös mainiot mittarit, joilla voidaan määritellä esimerkiksi metsäsuunnittelun yhteydessä metsätalouden positiiviset ja negatiiviset ulkoisvaikutukset.

Ilmaston kannalta metsän kasvu on tärkeämpi asia kuin hiilivarasto

Metsä ei ole halkoliiteri: se ei ole puuvarasto vaan elävä, yhteyttävä ja hengittävä organismi. Jos tehdään hakkuu, metsän puuvarasto kyllä vähenee hakkuun verran hakkuun hetkellä. Harvennushakkuun jälkeen jäljelle jääneet puut vahvistavat kuitenkin heti juuristoaan ja latvustaan, muutamassa vuodessa niiden kasvu nopeutuu, ja voi jopa ylittää harventamattoman metsän kasvun, kun kullekin puulle jää enemmän resursseja käyttöön. Pitkällä aikavälillä metsän kasvu ja hiilinielu on suurin mahdollinen, jos kaikki alueen metsiköt ovat nuorehkoja suurimman vuosittaisen kasvun vaiheessa olevia. Käytännössä tämä tila ei ole mahdollista ylläpitää, vaan metsiä pitää myös uudistaa, joten osa metsistä on aina optimiin verrattuna vanhempia ja osa nuorempia.

Ilmastonmuutoksen torjunnan kannalta metsä ei ole varma hiilivarasto. Alaskan, Kanadan ja Venäjän luonnonmetsistä näemme että vanhan metsän hiilivarastoa verottavat usein hyönteistuhot ja metsäpalot. Pienemmässä mittakaavassa tämä ilmiö näkyy myös Keski-Euroopan metsissä yksipuolisesti kuusesta koostuvilla alueilla. Siksi metsiä kannattaa hoitaa ja käyttää. Metsiä pitää perustaa lisää alueille joilta niitä on hävinnyt. Metsien käyttöä ei kannata lisätä niinkään meillä vaan Pohjoismaiden ulkopuolisilla alueilla pohjoisella havumetsävyöhykkeellä – alueilla jotka ovat nyt alisuoriutujia ilmastonmuutoksen torjunnassa.

Jatkuvapeitteinen ja jaksollinen täydentävät toisiaan

Jatkuvapeitteinen metsä poikkeaa tasaikäisestä jaksollisesta metsästä siten, että siinä eri ikäiset puut eivät sijaitse eri metsiköissä vaan samassa metsikössä lomittain. Monesti ajatellaan että näin metsikkö olisi koko ajan kasvun kannalta optimitilassa, mutta käytännössä kasvu jää jaksolliseen metsään verrattuna alemmalle tasolle, koska lomittain kasvavat eri kokoiset puut haittaavat toistensa kehitystä. Meillä on tällä hetkellä kasvatettavista pääpuulajeistamme vain kuusi sellainen, jonka uudistuminen onnistuu kunnolla muiden puiden varjoon.

Ilmaston lämmetessä saamme kyllä kasvatettavaan valikoimaan etelämpää jalopuita, joilla on se mukava ominaisuus, että ne uudistuvat luontaisesti varjoon.

Jatkuvapeitteisyydellä saavutetaan kyllä etua turvemaametsissä, joissa se onnistuessaan tasoittaa pohjaveden pinnan vaihteluita ja vähentää näin ollen ojituskustannuksia, turpeen hajoamista ja ravinnepäästöjä. Lisäksi peitteisestä metsästä hyötyvät jotkin metsälajit, jotka kaihtavat avoimia alueita kuten kuukkeli, liito-orava ja näätä, ja ne pieneliöt jotka tarvitsevat kosteaa tai varjoisaa elinympäristöä.

Miksi avohakkuu kuuluu kestävään metsänhoitoon?

Taloudelliselta kannalta se on tarpeen, koska kuten edellä todettiin, jatkuvapeitteinen metsä kasvaa hitaammin ja avohakkuussa pieneltä metsäalalta saadaan korjattua kustannustehokkaasti suuri puumäärä. Viime vuosina puun myyjä on ollut alkutuottajana maanviljelijöihin verrattavassa asemassa: puusta on ollut ylitarjontaa ja myyntihinnat ovat jääneet selvästi jälkeen metsänhoidon kustannuskehityksestä. Pääomaveron tasoa on myös nostettu. Taloutta ei olisi varaa enää heikentää vaarantamatta intoa sijoittaa rahaa metsäteihin ja metsänhoitoon.

Monimuotoisuutta tarvitaan ekosysteemin toiminnan turvaamiseen ja koska eliöillä on itseisarvo. Monimuotoisuuden kannalta avohakkuu on helpoin keino saada aikaan monimuotoinen ja monilajinen sekametsä, joka kestää parhaiten metsätuhoja. Jatkuvapeitteisyys lisää pitkään jatkuessaan kuusen osuutta metsikössä. Kuusikko on metsäpalon sattuessa kohdalle alttiimpi muuttumaan latvapaloksi. Avohakkuuttomasta maisemasta puuttuvat lisäksi taimikoiden muodostamat luonnolliset palokatkot. Etelä-Suomessa kuusen osuutta ei kannata enää lisätä myöskään kuusenkirjanpainajakuoriaisen ja kuusenjuurikäävän (sienitauti) riskin vuoksi. Etelämpää tulee ilmaston lämmetessä uusia tuholaisia riesaksemme, esimerkiksi perhonen nimeltään havununna ja sientitauti etelänversosurma. Näitä vastaan paras vakuutusturva on nuorekas sekametsä. Myös suojelualueverkosto (pienet ja isot alueet) on hyvä apu, koska niissä elää metsätuholaisten luontaisia vihollisia.

Entä ekosysteemipalvelut? Näiden kannalta peitteinen metsä on monesti parempi. Virkistäytyjälle se on ydinhabitaatti; vain keväinen korvasienten etsijä etsiytyy tuoreelle avohakkuulle. Vesistöjen varsilla peitteinen metsä nappaa avohakkuualueelta tulevat ravinteet ja kohentaa maisemaa. Säästöpuuryhmässä ja tärkeissä elinympäristössä peitteisyys tuottaa uhanalaisten eliöiden tarvitsemaa resurssia. Niihin voidaan keskittää tällä hetkellä kaikkein kiireellisimmin lisättävä metsien monimuotoisuusresurssi: vanhat järeät puuyksilöt.

Miten tästä eteenpäin

Millainen sitten olisi kaikki metsän tuottamat hyödyt turvaava tasapainoinen metsämaan käyttö? Toteutetaan Suomen Luontopaneelin biodiversiteettistrategiassa ehdotettu jako maakunnittain: 10 % metsämaasta tiukasti suojeltua, 20 % osittain suojeltuja pysyvästi peitteisiä elinympäristöjä ja jatkuvapeitteisinä hoidettavia metsiä, loput 70 % normaalia talousmetsää. Jos ”jatkuvapeitteiseksi” määritelty alue ei uudistu eli taimia ei synny, se olisi kuitenkin oltava mahdollista uudistaa myös avohakkuun ja metsänviljelyn kautta. Tarkastellulla, esimerkiksi maakunnan kokoisella, alueella olisi kuitenkin aina riittävä määrä peitteisenä käsiteltävää aluetta ja sitä voidaan seurata eri organisaatioiden metsävaratietojärjestelmien avulla. Pysyvästi peitteisen metsän pinta-alaan tulee erittäin paljon lisää aluetta jo PEFC-metsäsertifikaatin vastikään levennetyistä vesistöjen suojakaistoista.

*

Jos lukija haluaa perehtyä tarkemmin metsänhoidon historiaan maassamme, pari lukusuositusta. Seppo Vuokko: ”Viljellen ja varjellen” ja Tapani Tasanen: ”Läksi puut ylenemähän”. Kirjoista näkee että metsämme ovat paljon paremmassa tilassa nyt kuin moneen sataan vuoteen. Lisäksi Timo Pukkalan artikkeli ”Assessing the externalities of timber production”.

*
Kirjoittajan esittely