Monimuotoisuus jatkaa köyhtymistään

Suomi on täynnä vanhoja peuranpyyntikuoppia. Kyllä peura on kivikautisilla menetelmillä hirveä paljon helpompi saalis. Ehkä jopa niin arkipäiväinen että sitä ei ikuistettu kalliomaalauksiin.

Minä se olin, joka siitä metsien polttamisesta kirjoitti.  Perustuu vaan yksinkertaisiin luonnosta tehtyihin havaintoihin.  Ei sellaista tietenkään kukaan voi tarkasti tietää.

Kalat olivat varmaan tärkein ravintolähde.  Hirvestä saatiin lihaa, nahkaa ja jänteitä.  Hirven sääriluuta käytettiin tuurana.   Hirvisaalis oli siis eräs elämisen välttämättömyys.  Vanhat hirvenpääveistoksetkin kertovat siitä.

Olen Rukopiikin kannalla tuossa saalisasiiassa. Todennäköisesti peurat ovat olleet ainakin aluksi jääkauden jälkeen tärkeimpiä saaliita. Peurakuopilla niitä oli helpompi pyytää kuin hirviä. Peurat laumautuvat kymmenien yksilöiden laumoiksi. Ovat käyttäytymiseltään enemmän laumaeläimiä kuin hirvi. Oikein sijoitettetullla peurakuoppien rivilä niitä saattoi saada laumasta useampia yhdellä ajolla. Ja aivan samoja tarvekaluja sai peurasta kuin hirvestäkin, lihan lisäksi.

Täysin ihmisen koskematonta metsää ei Suoimessa ole missään.

Ei ole eikä tarvita.

Keskitytään vain juhlimaan tätä Suomen nykyisten metsien monimuotoisuuden MM.

Tässä vähän esimakua siitä, mitä ennallistaminen tuo mukanaan. Perjantaikirjettä on lupa jakaa.

Rakas Long Playn ystävä,

Suomalaiset tutkijat ja asiantuntijat ovat hiljattain laskeneet eri luontotyypeille niin sanottuja ”suotuisia viitealoja”.

Termi on peräisin EU:n luontodirektiivistä ja tarkoittaa sitä pinta-alaa, jonka verran luontotyyppiä pitäisi vähintään olla, jotta se voi säilyä elinkelpoisena.

Kuulostaa vähän tekniseltä, mutta tarkoitus on tärkeä. Luontodirektiivin tavoite on varmistaa luonnon monimuotoisuuden säilyminen Euroopassa. Tavoitteen saavuttaminen edellyttää, että erilaisia luontotyyppejä – kuten vaikkapa merenrantaniittyjä ja harjumetsiä – on olemassa tarpeeksi paljon ja tarpeeksi hyvässä tilassa. Muuten ne, tai niistä riippuvaiset lajit, voivat hävitä.

Suomen pitää arvioida luontodirektiivissä listattujen lajien ja luontotyyppien kehitystä ja raportoida siitä Euroopan komissiolle kuuden vuoden välein – viimeksi aiemmin tänä vuonna. Tuon arvioinnin yhteydessä luontotyypeille määriteltiin myös ne suotuisat viitealat.

Esimerkiksi boreaalisten luonnonmetsien suotuisaksi viitealaksi asiantuntijat määrittivät 37 000 neliökilometriä. Boreaalisten puustoisten soiden kohdalla päädyttiin 24 150 neliökilometriin.

Suomen Euroopan komissiolle lähettämässä raportissa näitä numeroita ei kuitenkaan ole. Boreaalisten luonnonmetsien ja puustoisten soiden suotuisa viiteala on raportissa merkitty tuntemattomaksi. Samoin lukee myös muun muassa joidenkin niitty-, dyyni- ja suoluontotyyppien suotuisan viitealan kohdalla: ei tunneta. Vaikka oikeasti kyllä tunnetaan.

Raportoimatta on jätetty suotuisat viitealat nimenomaan niiltä luontotyypeiltä, joita Suomessa on olemassa viitealaan nähden liian vähän.

Mistä moinen salamyhkäisyys?

Suomi raportoi luontotyyppien kehityksestä komissiolle tänä vuonna jo neljättä kertaa. Aiemmin kyse on ollut lähinnä hallinnollisesta prosessista, joka ei ole herättänyt juurikaan kiinnostusta. Nyt on toisin, sillä arvioinnin tuloksilla on aivan uudenlaista poliittista merkitystä: ne linkittyvät EU:n ennallistamisasetukseen, joka astui voimaan viime vuonna.

Ennallistamisasetus vaatii jäsenmailta kahta asiaa: luontoarvoiltaan heikentyneiden paikkojen tilaa pitää parantaa ennallistamistoimilla, ja jos luontotyyppiä ei ole enää olemassa tarpeeksi, myös sen pinta-alaa pitää lisätä ”palauttamalla” sitä luontoon. Periaatteessa tavoitteet ovat pitkälti samat kuin luontodirektiivissäkin, mutta ennallistamisasetus antaa niille ensimmäistä kertaa aikataulun.

Ennallistamisasetus herätti Suomessa paljon julkista keskustelua jo EU-parlamentin edellisellä istuntokaudella. Ympäristöjärjestöt puhuivat kunnianhimoisen asetuksen puolesta, maanomistajat ja metsäteollisuus taas pitivät esillä asetuksen kustannuksia ja vaikutuksia metsätalouteen.

Aihe on edelleen tulenarka. Nyt keskustellaan toteutuksesta. Ennallistamisasetus määrää, että kaikki luontotyypit pitää saada ”suotuisalle suojelutasolle”, mutta mitä se käytännössä tarkoittaa? Miten suuria luontoalueita Suomen tarkalleen ottaen tulee ennallistaa ja palauttaa?

Se tullaan määrittelemään Suomen kansallisessa ennallistamissuunnitelmassa, jota valmistellaan parhaillaan ympäristöministeriön johdolla. Tämä on se paperi, jonka takia tämänvuotisesta luontodirektiivin arvioinnista on tullut poliittisesti niin tärkeä.

Ennallistamisasetus nimittäin velvoittaa jäsenmaita tavoittelemaan kunkin luontotyypin ”suotuisaa viitealaa”. Asetuksen mukaan ”suotuisa viiteala” määritellään erikseen kansallisessa  ennallistamissuunnitelmassa, mutta termi on kuitenkin sama kuin luontodirektiivissä. Ympäristöministeriöllä ei ole varmaa tietoa siitä, kuuluuko kummassakin yhteydessä käyttää samaa numeroa.

Ekologiselta kantilta katsottuna sellainen kävisi järkeen. Ajatellaan vaikkapa boreaalisia luonnonmetsiä. Luontodirektiivin raportointia varten laskettu boreaalisten luonnonmetsien ”suotuisa viiteala” kertoo, että boreaalisia luonnonmetsiä pitäisi olla Suomessa vähintään 37 000 neliökilometrin verran, jotta luontotyyppillä on edellytykset säilyä.

Se juuri on ennallistamisasetuksenkin tavoite: luontotyyppien säilyminen, luontokadon pysäyttäminen. Siinä mielessä 37 000 neliökilometriä boreaalisia luonnonmetsiä olisi looginen pinta-alatavoite myös ennallistamissuunnitelmaan kirjattavaksi.

Petteri Orpon (kok.) hallituksella on kuitenkin erilainen lähestymistapa. Se on asettanut ennallistamissuunnitelman laatimiselle poliittisia reunaehtoja. Pelkästään ekologisin perustein asetetuille tavoitteille ei ole luvassa poliittista tukea. Hallitus paaluttaa näin: ”Luontotyyppien suotuisaa viitealaa määriteltäessä vertailuarvoksi valitaan lähtökohtaisesti luontotyyppien pinta-alat vuonna 1995.”

Esimerkiksi boreaalisten luonnometsien kohdalla tällä linjanvedolla on suuri merkitys. Boreaalisia luonnonmetsiä on Suomessa tällä hetkellä 14 000 neliökilometrin verran, siis liian vähän. Pinta-alaa pitäisi saada jopa 23 000 neliökilometriä lisää, jotta päästäisiin asiantuntijoiden määrittämän suotuisan viitealan tasolle.

Mutta jos tavoitetasoksi sen sijaan valitaan vuosi 1995, jolloin boreaalisia luonnonmetsiä oli Suomessa 17 000 neliökilometriä, pinta-alaa pitääkin palauttaa enää 3000 neliökilometrin verran. Maali siirtyy paljon lähemmäs.

Sama pätee moniin muihinkin luontotyyppeihin: vuoden 1995 pinta-ala on helpompi saavuttaa kuin asiantuntijoiden määrittämä suotuisa viiteala, koska vuoteen 1995 mennessä monien tärkeiden luontotyyppien pinta-ala oli jo huvennut.

Kuvio on kieltämättä hieman monimutkainen, mutta olennaista on tämä: Luontodirektiivin arvioinnissa luontotyyppien suotuisat viitealat on laskettu puhtaasti luonnontieteellisin perustein, kuten komissio ohjeistaa. Suomi ei kuitenkaan halua kirjata niitä sellaisenaan ennallistamissuunnitelman pinta-alatavoitteiksi, koska tavoitteissa halutaan huomioida myös ”toteutettavuuteen” liittyviä näkökulmia.

Suomeksi sanottuna kyse on esimerkiksi rahasta ja toimien kohdentamisesta. Ja suunnitelmien realistisuudesta; Suomessa kipuillaan nyt esimerkiksi sen kanssa, mistä tänne saadaan merkittävästi lisää perinnebiotooppeja, kun niitä ylläpitävä perinteinen karjatalous on maatalouden rakennemuutoksen myötä lähestulkoon kadonnut.

Tämä selittää, miksi Suomi jätti luontodirektiivin luontotyyppien suotuisat viitealat raportoimatta EU:lle. Suomessa ei oltu varmoja siitä, mitä viitealojen raportoimisesta seuraisi. Edellyttäisikö komissio Suomea sitten käyttämään samoja viitealoja myös ennallistamisen tavoitteina? Sellainen tilanne haluttiin välttää, joten ympäristöministeriö jätti numerot toimittamatta.

Tällä siirrolla Suomi pyrki takaamaan itselleen vapauden määritellä ennallistamissuunnitelman tavoitteet omin ehdoin. Mutta millaisin ehdoin, siitä ei ole vielä yhteisymmärrystä.

Ennallistamissuunnitelmaa valmistelevissa työryhmissä ollaan nyt ikiaikaisten ristiriitojen äärellä. Mistä löytyy tasapaino luonnon ja taloudellisten intressien välillä? Mikä on ”realistista” ja toteutettavissa? Kenen ääni painaa ja millainen tieto kelpaa päätöksenteon tueksi?
Työryhmien tuotokset tulevat julki näillä näkymin ensi keväänä. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, sitten roihahtaa myös yhteiskunnallinen keskustelu siitä, mikä määrä luontotoimia riittää.

Silloin kannattaa muistaa, mitä EU:lle toimitetut luontodirektiivin raportointitiedot kertoivat suomalaisen luonnon tilasta: valtaosa Suomen luontotyypeistä on epäsuotuisassa tilassa, ja monen tila heikkenee edelleen.

Parhain terveisin,

Lotta Närhi
toimittaja
Long Play