Monimuotoisuus jatkaa köyhtymistään

Ministeri Leppä ei intoudu Suomen Luontopaneelin metsien suojeluesityksestä: liian paljon pinta-alaa ja liian kallista. Kansalaisten pitäisi nyt kaivaa kuvetta ja tehdä rahalahjoituksia Luonnonperintösäätiölle, jotta saataisiin edes uhanalaisten lajien kannalta tärkeimmät kohteet suojeltua. Näitä olisivat Etelä-Suomen arvokkaimmat vanhat metsät, harju- ja paahdeympäristöt ja lehdot.

Nämä suojelemalla autettaisiin jo valtaosaa metsien uhanalaisista, ja pinta-alaa näistä ei kerry kohtuuttomia määriä. Tärkeä lunastuskriteeri olisi myös alueen koko: suojeluun pitäisi saada laajoja alueita, mielellään vähintään satoja hehtaareita yhdessä laikussa.

Joitakin lajeja kuten hömötiaisia voidaan auttaa myös talousmetsien luonnonhoidolla, esimerkiksi tärkeiden elinympäristöjen säästämisellä ja tekopökkelöiden tekemisellä hakkuiden yhteydessä – hömötiainenhan tarvitsee ruuan lisäksi sopivasti lahon lehtipuun pesäkolon tekemistä varten.

http://www.hs.fi/kotimaa/art-2000008612571.html

Ei aina korjaa, jos ympäristöolosuhteet ovat muuttuneet. Nyt Suomeen tuotu tai levinnyt uusia eläimiä (minkki, supikoira, piisami, kanadanhanhi jne), joilla vaikutusta muiden eläinten kantoihin. Esim. vähentyneestä lajista punasotka, jota on vaikea elvyttää. Tosin ei nyt kokonaan ole hävinnytkään. Voimakkaasti lisääntynyt joutsenkanta vaikuttaa myös muiden vesilintujen kantoihin. Ilmaston lämpeneminen työntää myös pohjoisia lajeja kuten naali vaikeuksiin. Tosin myös voi käydä hyvinkin. Esimerkkinä ahman leviäminen keski-Suomeen.

Olet Kurki oikeassa: pitää täsmentää ilmaisua tuolta osin ja kertoa Hesarinkin lukijoille, että nuo lajien suojelun kannalta tärkeimmät elinympäristöt ovat jo pääosin hakkuiden ulkopuolella; metsä- ja luonnonsuojelulaeissa ne on huomioitu. Niitten ”suojelu” olisi lähinnä ennallistavaa hoitoa.

Vanhoja metsiä pitää saada etelässä lisää suojeluun, mutta tehokas talousmetsien luonnonhoito antaisi sivustatukea niin, että täyssuojelua ei tarvita niin paljon kuin lepsulla luonnonhoidolla. Mentäisiin siis monen keinon taktiikalla eteenpäin, kunnes todetaan että lajien eteen ei ole enää metsänhoidolla paljoa tehtävissä ja ilmastonmuutos ratkaisee jatkon.

Joku Hesarin lukija kaipasi kestävän metsätalouden määritelmiä, vastasin näin jotta:

”Metsien kestävän käytön kuvaus on jo olemassa: PEFC-metsäsertifioinnin kriteerit ja valvontaraportit. PEFC on ympäristöjärjestelmä, toisin sanoen sitä kehitetään jatkuvasti paremmaksi uuden tutkimustiedon kertyessä. Eniten tehtävää on ekologisen kestävyyden osa-alueella.

Uhanalaisten lajien seurannat osoittavat, että talousmetsiimme pitää lisätä luonnonmetsien piirteitä: paljon eriasteisesti lahonnutta puuta, palanutta puuta, hakkaamatta jätettäviä alueita ja joukkoon myös laajempia suojelualueita.

Jatkuva kasvatuskin sopii tukemaan ekologisen kestävyyden tavoitetta kun sille on edellytykset. Jos sitä käytetään liikaa tai sopimattomissa tilanteissa, haitataan metsätalouden kestävyyden kaikkia osa-alueita, joten sen soveltajan pitää tietää mitä tekee.”

Eikö ollutkin nätisti muotoiltu tuo loppulausuma jiikoosta vaikka ite sanonkin?

Näin. Timo Pukkala muistuttaa blogissaan lahopuujatkumon merkityksestä. Eri asteisesti lahoja puita pitää löytyä metsäalueelta koko ajan eli niitä pitää myös syntyä koko ajan.

Alueellisuus tarkoittaa sitä että ei välttämättä jokaiselta hehtaarilta. Toisin sanoen yksistään säästöpuilla ja tekopökkelöillä tätä ei tarvitse aikaansaada, vaan tukena ovat myös muut hakkaamatta jätettävät alueet.

Kokemusperäinen tieto kertoo, että, metsiin syntyy lahopuuta erityisesti tuuli- ja lumituhojen vuoksi.

Lahopuuta syntyy riittäväti nytkin lajien jatkumolle.

Tätä kannattaa pitää esillä, kun kommentoi hesarissa, että metsälajeista 833 kpl vain 34,2% eli 284 kpl on vanhojen lehtojen ja metsien lajeja. Kun vähentää lehdot pois, jotka jo ovat hakkuiden ulkopuolella, vanhojen havumetsien uhanalaisia lajeja olisi vain n. 150 kpl.

Vanhojen metsien lajeja (vanhat lehto- ja kangasmetsät yhdessä) on 34,2% uhanalaisista. Ks. Punainen kirja 2019 sivu 42.

Mihinkään miljardeja maksaviin vanhojen metsien suojeluihin ei näin mitättömän määrän 150 kpl  uhanalaisia lajeja vanhojen metsien suoleluun kannata ryhtyä.

Nuo 150 lajia voisi tuottaa pilkkahinnalla kasvattamoilla (Kääpä toimittaa jo pakurikääpää asiakkaille) ja istuttaa niitä vaikka joka vuosi vanhempiin metsiin. Siinä olisi jatkumoa.