Monimuotoisuus jatkaa köyhtymistään

Niitä hyvin hoidettuja, hyvin puuta kasvavia talousmetsiä joista puuta saadaan jotta voidaan sitten  suojella toisia alueita ei tule ellei käytetä viljelyä ja raivaussahoja toisaalla.    Karut suot on tosiaankin omiaan jätettäväksi ennallistumaan, ei tarvita mitään 800 €/ha kustantavia kaivinkonesulkeisia niillä.

Talousmetsissä ei siis Nostokoukun mielestä tarvitsisi tehdä mitään luonnonhoitotoimen piteitä, jos ymmärsin kirjotukset oikein.   Muutenhan se vois mennä  niin mutta, kun talousmetsätkin tarvitsee esim. lahopuuta ja säästöpuita ötököiden ja muun eläimistön selviämisen vuoksi.  Rannoilla on tarvetta vesistön suojelun takia jättää tarpeen mukaan maanmuokkauskaista tekemättä ja n. 10 m puuta kasvava suojakaista jotta ravinteita ei valu vesistöön .

Aukkojakin joutuu joskus tekemään ja usein niille palaa marjasato viiveellä, riippuu suurimmaksi oasksi  kasvupaikasta mitä marjoja tulee tai ei tule. Parhaat vatukot tulee rehevimmille hyvin muokatuille alueille joita ennen oli runsaasti mutta nykyään joutuu tyytymään pienempiin vattusatoihin.  Kuivahkoille kankaille ym. marjaa kasvaville paikoille palaa mustikkakin yleensä jossain vaiheessa kuten Timpan huomiokin oli.  Itsellä vastaava tapaus, jossa sp-hakatulle alueelle tuli äestyksen jälkeen ensin hyvä puolukkasato, ja sen jälkeen (kun oli tehty raivausta) mustikkaa sai monta vuotta hyvin. Juuri länsirinteellä se oli sekin paikka. Vähiten on marjoja liian tiheissä metsissä, harventamattomissa kasvatusmetsissä ja sulkeutuneissa 04-khl:n metsissä.

”..Valtava määrä lajeja on uhanalaisia. Ihmekös tuo kun , metsien hakkuita jatketaan samalla kaavalla kuin aina ennenkin” on risuparran aloituksen esittämä emävalhe.

Niin alkutuotannossa kuin varmaan kaikissa tuotannonaloissa on tehty tietotaidon puutteista isojakin virheitä. Oivallusten ja tutkimustiedon kehityttyä toimintamallit ovat muuttuneet,sen tiedämme. Tuo ”metsien hakkuita jatketaan jatketaan samalla kaavalla…” -asenne ottaa päähän. Täytyy olla paatunut vastarannan kiiski, ettei tehtyjä virheitä voi jättää sen aikuisiksi tempuiksi vaan paasataan totuuden vastaisesti kuin mitään paranuksia ei olisi toteutettu. Tätä piehtarointia harrastaa etenkin lemuava vihreä aate.

Ne toimihenkilöt, jotka ovat olleet sen aikaisen järjestelmän rattaissa ”hammasta purren”, eivät ole ”syyllisiä”, järjestelmä oli viallinen. Ja monen hyvän muutoksen jälkeen onkin ymmärrettävä oikea suunta kuin myös rajat joidenka puitteissa on toimittava.

Petkeles ja reva-Leena tulivat juuri vahvistaneeksi sen, mitä tuolla edellä kirjoitin. Nostokoukku antaa täällä hyvää esimerkkiä heillekin. Tulokset saattavat vain jäädä laihoiksi. Leenalla on näköjään edelleen vaikeuksia erottaa pystyssä- ja syrjällään olevat  lahopuut. Kerroin taannoin, kuinka olin metsiäni tarkemmin kiertäessäni yllättynyt maassa olevien lahopuiden kokonaismäärästä. Jostain syystä tämä ei ole Leenalle vieläkään oikein auennut. Toinen vaikeus on joillekin erottaa juuri kaivetun ja kauttaaltaan sammaloituneen metsäojan ero ravinteiden huuhtoutumisesta puhuttaessa. Tämä on vähän tällaista, kun toiset liikkuvat ja työskentelevät metsissä lähes päivittäin, ja toiset vain etänä katselevat niitä eriväristen ja suodattavien lasien läpi.

Täällä taitaa jo enemmistö myöntää että monimuotoisuus vähenee metsätalouden takia ja että lajeja on häviämisvaarassa. Niiden 200 tunnetun lisäksi on tuntemattomia lajeja vaarassa. Jos myönnämme tämän, pitää seuraavaksi kohdata kysymys vasta-askelista: paljonko ja mitä on riittävästi? Tähän ei ole vielä selvää vastausta saatu. Jos mikä tahansa metsätalous (tai metsästäjä-keräilijä -kulttuuri) aina aiheuttaa muutoksia luonnossa, mikä muutos on sallitun rajoissa? Ovatko kaikki lajit samanarvoisia muutoksen mittareina?

Vastauksia löytyy biodiversiteettistrategiasta. Keinoiksi on tarjottu mm. suojelualueiden lisäämistä, luonnonhoitoa ja luonnonläheisempää metsänhoitoa. Konkreettisina keinoina mm. lahopuun ja peitteisyyden lisääminen ja palaneen puun lisääminen. Luonnonmetsissä palojen välit ovat pitkät mutta aina jossain päin palaa. Näitä kannattaa kokeilla ja katsoa miten pitkälle päästään vai tarvitaanko vielä lisää kekseliäisyyttä.

Mahdollisimman  tehokkaan puuntuotannon aika taisi siis mennä jo ohi. Teollisuus sopeutuu puumäärään jonka se saa metsistämme. Hakkuita voidaan lisätä toisaalla perustamalla uusia metsiä ja käyttämällä myös tehokkaammin Kanadan, Alaskan ja Venäjän tuhoherkkiä metsiä. Otetaan enemmän raaka-ainetta teollisuudelle ja jätetään tuhoille vähemmän.

Vielä kommentti metsäojista. Nykyisen käsityksen mukaan ravinteita huuhtoutuu niin kauan kuin turvetta on hajotettavaksi, eli määrä riippuu kai ainakin kasvupaikan ravinteisuudesta ja hajoavan kerroksen paksuudesta. Tähän kohtaan voidaan iskeä jättämällä ojat matalammiksi ja siirtymällä jatkuvapeitteiseen kasvatukseen siellä missä edellytyksiä puuston rakenteen puolesta on. Sen sijaan sammaloituminen varmaan vähentää kiintoainesten huuhtoutumista.

Vielä kommentti pinta-aloista. Bd-strategian 20 %:n puolisuojelun toteutus on jo hyvässä vauhdissa. ”Avosoiden ja vesistöjen rantojen tiukentunut suojakaistavaatimus siirtää puolestaan arviolta 3,5 % PEFC-sertifioiduista metsistä jatkuvapeitteisen metsänkasvatuksen piiriin.” https://www.metsateollisuus.fi/…/pefc-metsasertifioinnin…

Jos suojakaistoista ja elinympäristöistä kertyisi yhteensä 10 %, lisäksi tarvitaan ehkä saman verran jatkuvapeitteisinä käsiteltäviä turvemaametsiä niin 20 % alueittain on saavutettu?

Kiitos aegolius täsmennyksestä. Juuri tuo kehitys koetetaan kääntää, niin ettei monimuotoisuus enää vähenisi metsätalouden takia.