Monimuotoisuus jatkaa köyhtymistään

Tässä Hesariin aiheesta kirjoittamani kommentti:
Isojakoa valmisteleva maanmittari kirjoitti vuonna 1804 syntymäpitäjäni Muuramen metsistä vuonna 1804:
”Ovat he paljon kaskenneet etenkin rintamaita, että ne ovat paljolti puuttomia tai kasvavat heikkoa lehtipuuta”
Tämän jälkeen Muuramenkin metsät on hakattu moneen kertaan. Miten se näkyy? Satuin eilen ajamaan siellä Rannankylässä, jossa on epäilemättä eräät Suomen parhaiten kasvavista metsistä, kasvoihan siellä päin Kuusimäessä Suomen suurin kuusikin.
Olivat ne metsät muuttuneet siitä, kun 76 vuotta sitten koulutaivaltaltani kävelin.

Puuston määrä oli tietysti lisääntynyt kuten kaikkialla muuallakin. Tietysti sen näkeekin selvimmin parhaiten kasvavilla alueilla. Jouduin odottamaan, kun tien sulkenut puutavararekka lastasi kuusikuitua menemään Äänekoskelle. Kuormassa oli myös aivan järjettömän paksuja pölkkyjä. Eivät enää kelvanneet muuksi kuin kuiduksi. Puut olivat odottaneet jonkin aikaa kuljetusta ja noissa järeissä pölkyissä oli jo lukemattomia kuoriaisten tekemiä reikiä.

Mitä tästä esimerkistä opitaan? Luontopanelihan haluaisi suojella myös ikääntyneitä kuusikoita. Ensinnäkin näemme, että nekin kasvavat hyvin. Toisekseen tiedämme Keski-Euroopan ja Ruotsin kokemuksista, että ikääntyessään niitä uhkaavat kaarnakuoriaistuhot. Jos kuoriaiset pääsisivät vanhoissa metsissä valloilleen, niin tilannetta ei hallitsisi enää kukaan. Saisimme unohtaa nuo Suomen parhaat kuusikot. Saisimme myös unohtaa taloutemme ja maaseudun selkärankana olevan metsätalouden. Saisimme myös heittää hyvästit niin hiilinieluille kuin -varastoille. Muuramenkin hienot kuusikot päätyisivät polttoon.

Luontopaneeli kertoo toimillaan edistävänsä myös taloutta. Kuinka metsien jättämien tuhohyönteisten asuinsijoiksi auttaa talouteen tai luonnon monimuotoisuuteen? Nyt pitäisi ennen kaikkea keskittyä siihen miten saisimme metsämme kasvamaan entistä paremmin. Silloin vastaisimme parhaiten niin ilmasto-ongelmaan kuin energiapulaan.

Tässä seuraava kommentti sinne Hesariin:

Täytyy sanoa, että nykymetsiä katsellessani ja tietäen niiden rankat käsittelyt aiemmin, en kyllä ymmärrä tuosta Luontopaneelin touhusta muuta kuin, että kyseessä on jonkinlainen uskonto. Ei metsiemme historian perusteella voi vetää nimittäin muuta johtopäätöstä. Lahopuun määrä lisääntyy. Suojelualueet lisääntyvät. Jättöpuiden määrä lisääntyy. Puuston määrä lisääntyy. Suuret ja vanhat puut lisääntyvät. Kaikesta tästä huolimatta valitetaan, että luontokato uhkaa.

On sillä luonnolla kyllä todellisiakin uhkia. Miksi Luontopaneeli ei puutu niihin? Miksi ihmeessä suunnitellaan kahden satamakaupungin Turun ja Helsingin välille ”tunnin junaa”, jonka rata-alue aiheuttaisi todellista ja pysyvää luontokatoa. Sama juttu Tampereen ja Helsingin välillä. Tiedon pitäisi liikkua ei ihmisten.

Mahdollinen suojelu aiheuttaisi maaseudun työpaikkojen katoamista. Ihmisten pitäisi muuttaa taajamiin, joihin pitäisi rakentaa asunnot ja paljon monenlaista infraa. Taas aiheutuisi pysyvää luontokatoa. Meidän pitäisi toimia niin, että arvokas maaseutumme valtavine investointeineen säilyisi asuttuna. Luontopaneelin suunnitelmat johtaisivat täydelliseen maaseudun katastrofiin.

Entä sitten sähkö? Hirvittää valtavat tuulivoimala-alueet tiestöineen ja johtoalueineen. Taas syntyy valtavasti pysyvää luontokatoa. Miksi tähän ei puututa. Energiaa on myös saatavissa metsien käyttöä tehostamalla. Sellutehtaathan ovat erinomaisia voimalaitoksia. Miksi emme hyödynnä tätä ja rakenna uusia. Saamme työtä ja verotuloja.

Ryhdytään siis puuttumaan luontokatoa todella aiheuttaviin seikkoihin.

En Puuki minä osaa sanoa mikä on oikein.

Pellolla viljellään jotakin lajia ja kitketään ja tai myrkytetään kaikki muut pois häiritsemästä. Toinen ääripää on täysin luonnontilainen ja  koskematon alue, vai pitäisikö sanoa alue, jota ihminen ei ole alistanut omiin tarpeisiinsa. Näiden ääripäiden väliin mahtuu sitten erilaisia versioita ja hyvin monenlaisia taloudellisia ja muita intressejä.

Luonnon ja monimuotoisuuden näkökulmasta ilmeisesti olisi paras vaihtoehto ”koskematon” luonnon tila, jossa pieni määrä ihmislajia eläisi keräilytaloudessa.

Mikä sitten on oiken ja kenen kannalta, kun tätä ihmispopulaatiota on jo nyt ylenpalttinen määrä ja joka edelleen lisääntyy?  Mikä arvo millekin näissä kysymyksissä sitten pitäisi antaa? En minä tiedä oikeaa vastausta.

Sellaisen johtopäätöksen voisi tehdä, että mitä lähemmäs tätä peltoviljelyn yksilajisuutta menneään, sen suurempi ongelma monimuotoisuudelle.

Eikä nykyistä maailman huippua olevaa metalliteollisuutta.   Tai nykyistä metsäautotieverkostoa.

Joskus kuulin ihmeteltävän, että mitä se 70v takainen lahopuutilanne auttaa siihen jos nykytiedon valossa sitä on liian vähän.

Lauri