Monimuotoisuus jatkaa köyhtymistään

Nyt on lintulaudalla vilinää.

Mitenkäs ne reva-Leenan omat ajatukset, joko tänä vuonna alkaisimme kuulla niitä?

Ennallistamista yritetään (?)

Luin äskettäin arvion (en muista mistä), että Suomesta olisi hävinnyt kaikkiaan noin 300 lajia ja lisäksi noin 200 lajia ei ole tavattu pitkään aikaan, mutta ei ole määritelty vielä hävinneiksi. Ottaen huomioon kuinka suuri osuus maastamme on metsää, hävinneissä täytyy olla monta metsässä elävää lajia. Kuinka moni hävinneistä sitten on satunnaisia havaintoja tai lajeja jotka ovat kotiutuneet tänne vähäksi aikaa vaikka keskiajan lämpökautena, sitä emme tiedä.

Jonkinasteinen lajiston vaihto lienee käynnissä: ilmastonmuutoksesta kärsivät lajit, vanhojen metsien lajit ja perinneympäristöjen lajit väistyvät, ja ilmastonmuutoksesta hyötyvät lajit tulevat tilalle.

TA:

Ajattelin vain, miten etäällä toisistaan ne lahopuukeskittymät olisivat. Lajien pitäisi pystyä siirtymään niiden välillä, koska eri lajit viihtyvät eriasteisesti lahonneissa puissa, ja lahopuujatkumo on niille tärkeä. Jos lahopuukeskittymät ovat kovin etäällä toisistaan, ehkä kaikki lajit eivät välttämättä pysty siirtymään niiden välillä. Virkistyskäytön kannalta tasaisemminkaan sijaitsevat lahopuut eivät ole iso ongelma, koska ainahan voi kulkea polkuja pitkin, ja se on metsänkin kannalta parempi.

AJ:

Metsässä on kyllä päästävä kulkemaan kaikkialla, jos huomioidaan kaikki käyttäjäryhmät, ei pelkästään retkeilijöitä, jotka voivat valita kulkureitikseen polut.

Tarvittavat lahopuukeskittymien määrät ja sijainnit on kyllä hyvä kysymys. Sienten leviämiskykyä ei varmaan tunneta niin hyvin, että osattaisiin ohjeistaa tarkasti lahopuun jakaumasta maastossa. Talousmetsien luonnonhoidon ohjeet kertovat yleisemmin: lahopuuta tulisi olla koko ajan jatkumona, määrän tulisi olla vähintään muutama kuutiometri per hehtaari ja erityisen harvinaista ja arvokasta on vanhojen järeiden lehtipuiden lahopuu.

Periaatteessa pienen keskittymän voi saada syntymään vaikka jokaiselle hehtaarille. Vaateliaammille lajeille voisi lisäksi luoda runsaamman keskittymän jollekin peitteiselle metsäkuviolle, vähintään muutama kohde jokaiselle metsätilalle. Itselläni on kolme kokonaan hakkaamatta jätettyä metsikköä: kaksi lahopuun tuotantokuviota ja lisäksi yksi vesiensuojelukuvio järven rannassa, yhteiseltä pinta-alaltaan muutama prosentti tilan pinta-alasta.

TA:

Niin, ehkä marjastaminen ja sienestäminen vaativat pääsyä muuallekin, samoin oma kasviharrastukseni. Mutta kyllähän lahopuutkin voi kiertää, varsinkin jos niitä ei ole keskitetysti kasattu yhteen paikkaan. Lahopuiden vieressä olen huomannut, että usein on myös runsaammin mustikoita…kai ne lahopuut suojaavat kylmältä ja tuottavat ravinteita mustikallekin.

Kun sienten tai muidenkaan eliöiden leviämiskykyä ei tunneta hyvin, olisi varovaisuusperiaatteen mukaista pitää lahopuita metsässä niin kuin niitä luonnossa olisi. Ylipäätään luonnollisuuteen pyrkiminen on varmasti kaiken muunkin kannalta parasta.

AJ:

Jälleen hyvä ajatus Toni: lahopuita niin kuin niitä luonnossa olisi. Nykyinen alan tutkijoiden käsitys taitaa olla, että niitä olisi erittäin vaihtelevasti, joten se että niitä on talousmetsässä vaihtelevasti jakautuneena, ei ehkä ole luonnotonta lahopuulajiston näkökulmasta. Luonnonmetsän sukkessio kun menee myös hyvin vaihtelevasti ja luo loputtoman määrän erilaisia metsikkörakenteita. Oleellisin aste-ero luonnonmetsän ja talousmetsän välillä on siis ymmärtääkseni se, että luonnontilassa on suurempi määrä vaihtelua ja enemmän lahopuuta.

Rehevillä kosteilla kivennäismaan metsänkasvupaikoilla vallitseva uudistumistapa on yksittäisten puiden kuoleminen (kuten jatkuvassa kasvatuksessa), mutta kohdalle sattuessaan myrsky tai hyönteistuho voi tehdä kerralla isomman aukon. Kuivemmilla paikoilla on meidän oloissa metsänpohja palanut säännöllisesti ja mahdollistanut ns. kohorttiuudistumisen: männyn alle on syntynyt uusi taimisukupolvi, joka on suunnilleen saman kokoista ja ikäistä puustoa (kuten avohakkuun jälkeen uudistettaessa). Seuraava pintakulo luo taas uuden kohortin. Isoja puita kuolee ylispuustosta vähitellen ja yksitellen, tai joskus suurempikin määrä, mikäli myrsky tai muu tuhonaiheuttaja osuu kohdalle.

TA:

On vaikea uskoa, että luonnollisessa metsässä olisi kovin laajoja alueita ilman lahopuita. Varmaan lahopuutihentymiä on esimerkiksi myrskytuhoalueilla, mutta eri-ikäisrakenteisessa luonnonmetsässä on varmasti myös lahopuuta vanhojen ja nuorten puiden ohella.

Myrsky harvemmin kaataa kaikki puut luonnollisessa eri-ikäisrakenteisessa metsässä. Isommat puut ovat suuremmassa vaarassa kaatua, toki ne voivat mennessään kaataa myös jonkin nuoremman puun. Metsäpalossa taas kilpikaarnamäntyjä jää palamatta, eli siinä isojakin puita voi jäädä pystyyn. Hyönteistuhot luonnonmetsissä tuskin aiheuttavat laajoja aukkoja, kun niissä on eri puulajeja, eikä tuholaisille ole sellaista apajaa kuin puupellot ovat.

Avohakkuuta ei voi rinnastaa metsäpaloon. Hesarissa 10.10.2021 oli juttu ”Metsä palaa”, joka avasi minun silmäni näkemään tämän. Jos avohakkuilla yritettäisiin jäljitellä myrskytuhoja, ne kaadetut puut pitäisi jättää paikoilleen. Samoin metsäpaloa jäljiteltäessä, ja lisäksi pitäisi kulottaa. Mutta metsätalousmielessähän tässä ei olisi järkeä. Parempi siis on turvautua jatkuvaan kasvatukseen metsätaloudessa.

AJ:

Avohakkuu jäljittelee laajaa metsätuhoa esimerkiksi siinä mielessä, että se avaa ns. pioneerilajeille mahdollisuuden uudistua. Jatkuvan kasvatuksen metsästä tämä mahdollisuus jää puuttumaan. Jatkuvaa kasvatusta kannattaisi mahdollisuuksien mukaan lisätä metsän rakenteellisen vaihtelun ja peitteisyyden lisäämiseksi, mutta pääasiallisena saati ainoana menetelmänä siinä ei ole metsätalousmielessä järkeä.

Taloudellisesti merkittäviä metsätuhoja ovat meillä viime vuosina olleet säännöllisesti toistuvat lumi- ja tuulituhot, hirvi ja juurikääpä. Se pitää paikkansa. että metsää uudistavat laajat hyönteistuhot ja metsäpalot ovat meillä luontaisesti harvinaisia mereisen ilmastomme ja puulajivalikoimamme vuoksi. Meillä yleisin metsäpalotyyppi on ollut kevyt pintakulo. Sen sijaan Kanadassa tavataan myös puut kokonaan tappava ”stand-replacing fire” ja pahaa jälkeä tekevät hyönteisetkin, esimerkiksi vuoristoniluri ”mountain pine beetle”.

TA:

No, pioneerilajit eivät ainakaan ole Suomessa uhanalaisia, niille riittää yllin kyllin kasvupaikkoja. Vanhan metsän lajeilla menee huonommin, kun metsät eivät pääse vanhenemaan, kun kaikki puut kaadetaan keskenkasvuisina. Jatkuvassa kasvatuksessa on mahdollisuus säilyttää vanhan metsän piirteitä, kun avohakkuussa metsälajisto tuhoutuu. Varsinkin tässä tilanteessa tulisi jatkuvan kasvatuksen olla pääasiallinen menetelmä.

Laajoja hyönteistuhoja taitaa Suomessa olla vain Tunturi-Lapissa. Ainakin Kaldoaivin erämaassa olen nähnyt laajoja kuolleiden tunturikoivujen alueita, hallamittari taisi aikoinaan ne tappaa. Laajat tuhot muuten ovat olleet harvinaisia metsissämme, kyllä laajinta tuhoa aiheuttaa moto. Se aiheuttaa tuhojen laajuuden lisäksi epäluonnollisen pyöreitä tuhoalueita.

AJ:

Jatkuvan kasvatuksen sopivin soveltamisalue olisivat erirakenteiset ojitetut kuusta ja koivua kasvavat korvet ja lisäksi kivennäismaan ojittamattomista kuusen kasvupaikoista lehtomaiset ja tuoreet kankaat. Myös männiköissä voidaan tehdä poimintahakkuuta tai jättää runsaasti siemenpuita taimikkoon.

Vanhan metsän lajien vaaliminen vaatii aivan omat keinonsa, joista onkin keskusteltu moneen kertaan aiemmin.

Tämä keskustelu alkaa olla kypsä. Ei päästy tälläkään kertaa konsensukseen, mutta joitakin hyviä ajatuksia vaihdettiin.

https://www.hs.fi/mielipide/art-2000010400821.html