Ei yhtään ihmistä illan metsäkierroksella tullut ees vastaan vaikka menen pienen kylän läpikin siihen metsäkorpeen menevälle tielle. Kaunis ilta ja silti ei mitään elämää metsäteiden varrella. Naarasmetso kuljeksi yksinäisenä tien laidassa. Ei edes lentoon lähtenyt kun hipsuttelin letukalla hiljalleen ohi. Kun tulin kotiin ajattelin istahtaa keinussa yhden olusen verran. Ajatus tyssäsi jonkun polttamiin kotitalousjätteisiin. Semmonen huonosti palavan muovin käry että nyt pitää hörpätä tässä sisällä nyt.

Vai on se uistimen veto liikuntaa, heh, ettäs kehtaat!

Nyt korona-aikana ihmisten liikkuminen metsissä on selvästi lisääntynyt. Lenkkipolut ja ulkoilualueet pullistelevat porukkaa, kun sisätiloihin ei pääse harrastamaan. Tänään kävelylenkin sulostutti joutsenpari ja koskikara.

Yhteisiä metsiämme pitää käyttää niin että ne tuottavat iloa ja hyötyä mahdollisimman monelle.

Jokamiehenoikeuskin joutaa pikkuhiljaa purkaa pois maanomistajien riesoista.

Turistit kuulemma häiriintyvät avohakkuista – varmaan pääasiassa kesäisin tai jos ei ole lunta. Heitä pitäisi valistaa että avovaihe kuuluu pohjoisen havumetsän luonnolliseen kiertoon ja että metsien monimuotoisuus heikkenee ellei sitä ole. Olen antanut Seppo Vuokon kirjan Viljellen ja varjellen luettavaksi niille, joita asia on askarruttanut ja joiden kanssa olen metsien käsittelystä väitellyt.

Lenkkeilen itse nykyisin eniten Espoon Keskuspuistossa. Sielläkin kovimmalla kulutuksella ovat sorastetut väylät mutta kyllä metsän keskelläkin risteilee polkuja kaikkialla. Olen ilahtuneena pannut merkille että kaupunki hoitaa metsää monipuolisesti niin että myös hoitamattomia osioita on jätetty. Metsänhoitajan mielestä hoitamaton riukumetsä kaipaisi kiireesti harventamista mutta onhan se mielenkiintoista ja opettavaista seurata miten metsä kehittyy luontaisesti kirveen koskemattomana. Ja tinteille ja tikoille tulee einestä.