Käyttäjän Nostokoukku kirjoittamat vastaukset

Metsurit ovat iäksi menneet. Jätkä kirjoitti ansiokkaan muistelun, ja hyvä niin, joka ei tunne historiaansa ei tunne itseään. Ns. välivähennystä aikoinaan käytettiin, etenkin koivutukilla se oli tavallista. Itse olen ollut savotoimassa hirsitalotehtaan ostamaa mäntyleimikkoa, jossa lyhin tukki oli 93 dm, siitä 30 cm:n välein pituutta lisää niin kauan kuin laatua ja läpimitta riittivät. Kaato piti mennä siihen mihin silmä sanoi, että sai toistakymmentä metriä pitkät kanget altakin karsittua. Pitkien kankien pyörittely kun oli aika rajua puuhaa. ”Sekaisimmalta” leimikolta meni puuta yhdeksälle eri ostajalle, kaikilla omat vaatimuksensa. Parina ensimmäisenä työpäivänä piti välillä tarkistaa puseron rintataskusta ruutupaperille tehdystä ”matriisista” mitä itse kukin halusi. Ostajina oli tuolloin parikin valmistalotehdasta. Heille 52 dm tukki oli kaikkein halutuin. Kaikki apumitat 31 dm lähtien oli käytössä, mutta niiden prosenttimäärä koko sumasta oli rajattu. Isäni oli köyhä puuseppä (hänen mukaansa Jeesuksen isäpuoli oli jo köyhä puuseppä ja siitä asti tuo kirous on ammattikuntaa vaivannut). Metsähallituksella oli leimikko vanhalla metsäpaloalueella. Kilpikaarnaisista, sylentäyteisistä männyistä lumpattiin palokorojen takia kaksi-kolmemetrisiä lumppeja. Eivät kuulemma kelvanneet tuolloin hiiltymien takia edes paperitehtaalle. Isä-ukko osti lumpit melkein polttopuun hinnalla. Ainoa vaikeus oli kenttäsirkkelillä sahattaessa niiden suuren koon vuoksi. Mutta ukko sai loppuiäkseen huippulaatuista oksatonta hitaasti kasvanutta tavaraa veneen istuimiin, airoihin, ikkunanpokiin ja ovenkarmeihin.

En minä Mehtäukko syyllisiä etsinyt. Kysyin vain oliko ostettu ja saatu mitä tahansa?

Kävin pari viikkoa sitten seuraamassa vähän yli 10 hehtaarin kolmatta harvennusta. Kaikki , tukit ja kuidut, ajettiin samaan kasaan, osoitteena sellutehdas. Jututin melkein naapurissa asuvaa rekkamiestä. Valtaosa tukkikuormista menee sellutehtaalle. Kuinka on mahdollista .maksaa koko leimikon  ”hukkapätkistä” tukin hintaa, jos toisenlaisessa markkinatilanteeseen ei ole varaa maksaa myyjälle 30-120 cm:n hukkapätkästä. Keskustelemme edelleen kahdesta eri asiasta. Oliko muuten se Suorittavan esimerkki harvennusleimikosta onnistunut ostos? Mikä oli hakkuusta myyjän ja ostajan hyöty? Vai oliko ostettu mitä sattuu? Oliko motomies asetettu oikeudenmukaiseen asemaan?

Helsingissä tuli riitä katuremontin tieltä poistettavissa lehmuksista. Että sellaista luontotietoa cityvihreillä.

Pajut, etenkin isot raidat aikaisin keväällä kukkivina ovat erittäin tärkeitä hyönteisille. Niissä käy melkoinen pörinä kukinta-aikaan.

Lennokit pörrää, tekoäly surraa ja näytöt välkkyy. Saatu tieto on vain mitä sattuu. Metsään ei vain tohdi kukaan mennä puustoa arvioimaan. Mikä helkkarin alemmuuskompleksi nykyajan metsäväellä on, miksi on niin noloa mennä metsään arvioimaan puustoa ja leimikon laatua. Ketjunpätkän päässä oleva lovettu muovinpala on tietenkin vähän hävettävä ja nolo työkalu, siinä kun ei ole minkäänlaista näyttöä, mutta on edelleen erittäin käyttökelpoinen. Kokemuksen myötä tarkkuus paranee. Nyt myydään ja ostetaan mitä sattuu ja tietenkin pettymyksiä syntyy puolin ja toisin, kertymät heittää ja lopputulos on mitä sattuu, mitenkä se vajavaisilla tiedoilla voisi muuta ollakkaan. Tekomies siinä rimpuilee puun ja kuoren välissä, yleissyyllisenä. Leimikossa saattaa olla kysymys kymmenistätuhansista euroista. Kuka ostaa parinkymmenen tuhannen euron käytetyn auton lennokkikuvan perusteella tai näkemättä kolmannen osapuolen välittämänä? Edelleen kuulutan, miksi koko rungon tukkiosasta ei voi maksaa myyjälle. Siihen asiaan ei liity mitenkään sopimuksen katkontapituudet, ostajan markkinatilanne, tarvittavat dimenssiot, leimikon laatu, puuston järeys, lenkous suurioksaisuus, muut tukin viat. Kaikki nämä tulee esille vasta siinä vaiheessa, kun moto on talutettu leimikolle. Ostaja on ostanut tukkia ja jotain muuta, ehkä huonoa tukkia, mutta jos tieto on ollut oikea maksanut siitä myös sen mukaisen hinnan. Tehköön otokselleen mitä haluaa. Eikös runkohinnoittelu ole aika lähellä tätä menetelmää. Siihen liittyvät kummankin osapuolen riskit on kuitenkin paremmin hallittavissa tavaralajimenetelmässä. Lopetetaan keskustelu ja väittely kahdesta eri asiasta. Myytävän kohteen tukkiosuudesta ja ostajan tarvitsemista pituuksista ja laatuluokista. Kukaan ei ole ehdottanut, että raakkia on ostettava tukkina, se kun ei ole koskaan ollut tukkia.