Käyttäjän Perko kirjoittamat vastaukset

Vuosikymmenet kuluivat metsähallinnon sääntöjen mukaan pelatessa. Syntyi aukkoja, koska muuta tietä ei annettu, mutta samalla syntyi jotain arvokasta: itse kylvetyistä siemenistä kasvoi vankkaa tukkia, joka todisti työn jäljen   ajan suhteen.
Sitten tulivat Asta ja Veera. Nämä myrskyt eivät kysyneet lupaa, vaan toimivat ensimmäisinä ja tylyimpinä jatkuvan kasvatuksen (JK) konsultteina. Ne osoittivat kerralla, missä metsän rakenne kesti ja missä ei. Myötätuulessa ja vastamäessä opittiin, että joskus paras metsuri on luonto itse – se ei tarvitse dronia tai istutusputkia, vaan tilaa uudistua omalla painollaan.
Nyt, kun simuloinnit ja matemaattiset mallit vahvistavat sen, minkä kantapää on jo opettanut: metsä nousee ilman pakkoakin, kunhan pohja on kunnossa.

Puustopääoman kaksinkertaistuminen ei ole talousvoitto, jos laatu on romahtanut
Väite siitä, että jatkuva kasvatus (JK) eläisi jaksollisen kasvatuksen ”siivellä”, perustuu perustavanlaatuiseen väärinkäsitykseen metsätalouden vuosituottavuudesta. Puustopääoman kaksinkertaistuminen 1970-luvulta tähän päivään ei ole automaattinen menestystarina, jos tarkastellaan sijoitetun pääoman tuottoa ja puun laatua.
Sellupuun massavarasto vs. Tukkipuun arvo
Mitä hyötyä on kaksinkertaisesta sellupuumäärästä, jos sen kerääminen nykyisellä konekustannuksella on kannattavuuden rajoilla? 70-luvun ”paljaaksi hakatut” kohteet olivat usein järeää, luonnonmukaisesti syntynyttä tukkipuustoa, jonka arvo oli moninkertainen verrattuna nykyisiin tiheisiin, riukuuntuneisiin kuitupuuryteikköihin. Teollisuus tarvitsee kuitua, mutta metsänomistaja tarvitsee vuosituottavuutta, ja se syntyy tukkipuun järeytyessä – ei sellukattilan täytteestä.

Puustopääoman kasvattaminen pelkällä massalla on kuin makuuttaisi rahaa nollakorkoisella tilillä. Jos metsässä seisoo valtava määrä kuitupuuta, joka ei lihovu tukkimittoihin (esim. 4 mm sädekasvulla), metsänomistajan sidottu pääoma ei tuota. Jatkuvassa kasvatuksessa tavoite on pitää ”moottori” käynnissä eli poimia arvokkain tukkipuu ja antaa uuden sukupolven kasvaa välittömästi tilalle ilman kalliita uudistamisvelkoja.

Vientitulot on saatu markkinoimalla suomalaista puuta, mutta metsänomistajalle käteen jäävä osuus on jaksollisessa mallissa huonontunut. Kun bruttotuloista vähennetään istutusmenot, taimikonhoidot ja lannoitukset, todellinen vuosituottavuus jää monesti alle sadan euron hehtaarilta. JK-väki ei nauti siivellä, vaan he välttävät ne investointiloukut, joihin jaksollinen kasvatus omistajan ajaa.
Kaksinkertainen määrä ei lisää tuottoa.
On harhaa väittää, että jaksollinen kasvatus olisi luonut tämän hyvinvoinnin yksin. Se on luonut teollisuudelle halpaa raaka-ainetta, mutta metsänomistajan lompakossa se on tarkoittanut pitkiä odotusaikoja ja suuria riskejä. JK-menetelmässä haetaan tervettä vuosituottavuutta, jossa puu on arvokasta tukkia, eikä pelkkää tilastollisia kuutioita kasvattavaa ”propsia”, jota ei edes kannata metsästä hakea.
Metsätalouden mittari ei ole se, kuinka paljon puuta metsässä seisoo, vaan se, kuinka paljon se tuottaa omistajalleen suhteessa sijoitettuun euroon.

A J  on ajatusten hallinnassa lähestynyt Putiinin  ja Trumpin näkemystä.