Karkauspäivä

Hirmu usein tulee purnattua ja mäkätettyä. Ja miten usein motkotammekaan joutavista asioista. Sellaisista, joiden emme enää parin päivän kuluttua muista edes mieltämme vannehtineen. Useammin pitäisi kirjoittaa mukavista asioista ja somista muistoista, koska kyllä niitäkin herran paratkoon ihmisrievun elämään mahtuu.

Mutta semmoinen on ihminen, kovin monesti kenkut jutut jäävät päähämme paremmin kuin kivat. Ja ylipäätään aivoihimme tekevät tukevan pesän vain harvat hetket. Eivät kaikki päivät meidän mieliimme kokonaisuuksina jää, mahtui niihin mitä vain. Tai jäänevät muille, minulle eivät.

Mutta viime viikon lauantaista aivoihini kuitenkin naksahti kokotukeva muistijälki. Almanakan mukaan se oli karkauspäivä ja laatuaan ensimmäinen, jonka olen tullut mieleeni painaneeksi.

Sinällään siihen mahtui paljon ihan arkisia asioita. Vuorokauden vaihtuessa ajoin autoa, kuten tulen tehneeksi puolenyön aikaan melko usein. Sillä kertaa en kuitenkaan kurvaillut kotiani kohti kuten tavallisesti, männäperjantain kallistuessa lauantaiksi huristelin Kuopioon.

Ajokelinkin uskon muistavani aina, vaikka se olikin tavallisen talvinen. Vähän ennen Pajulahtea tien yli juoksi kettu, Siilinjärven ja Kuopion välisellä moottoritiellä liikenne oli hiljainen. Rampinnousun jälkeen ohitin ennen määränpäätäni tasan yhden taksin.

Tohdinpa kertoa senkin, jotta ajoin ylinopeutta. Käytännössä koko matkan.

Aamuyöstä televisio näytti kehnoja ohjelmia. Yhdessä mies ja nainen tapasivat toisensa ensimmäistä kertaa huoneessa, jossa oli sänky. Sitten he riisuivat toisensa alusvaatteisilleen ja menivät peiton alle puhumaan paskaa. Sitä peliä katselin vaimoni kanssa ja meitä hytkäytti, koska ohjelma oli mielestämme höpelö.

Huoneessamme pistelehti tiuhaan meille tuntemattomia ihmisiä.

Ulkona pimeys valkeni pakkaspäiväksi. Yöpaikkamme kahviautomaatti meni kuuden aikaan epäkuntoon. Lähin huoltoasema aukeni kahdeksalta ja sain sumppia. Rouvalle ei ollut pyönävelli maul­laan. Hän sai voitaleipää ja mustikkasoppaa.

Ennen puolipäivää kävelin kauppaan ja ostin puhelimeen laturin – lähtömme oli ollut siksi kiireinen, jotta kotoa emme muistaneet semmoista vekotinta matkaamme ottaa. Muuta ryönää kyllä parin repullisen verran. Tosin tarviskamaa ainoastaan, vaatetavaraa enimmäkseen.

Aika eteni. Kävimme syömässä. Kinkkukiusausta oli tarjolla, ihan hyvää jos kohta suolatonta. Mausteita sai sentään lisätä itse. Palasimme huoneeseemme ja televisiossa näytettiin Huutokauppakeisarin uusintaa, jossa Markku käytti kokonaisen päivän avaintaulun rakentamiseen.

Viiden maissa vaimo pisti pötkölleen. Huoneessamme pistelehti tiuhaan meille tuntemattomia ihmisiä. Minä lauloin ja pidin köllöttelevää rouvaani kädestä.

Varttia vaille seitsemän syntyi poika. Hän oli puolimetrinen, passelinpainoinen, tummatukkainen, täydellinen.

Illansuussa ajelin kotiin ja mietin, kuinka suuri onni on saada sellaista ihmettä todistaa, kuinka ihmeellinen olento on nainen ja miten mukava asia elämä saattaa sille päälle heittäytyessään olla.

Kuten alussa sanoin: harvassa ovat vuorokaudet, jotka elämäni ajalta muistan yhtä tarkasti kuin tämänvuotisen karkauspäivän. Verrokki taitaa löytyä vajaan viiden vuoden takaa, silloin tulin isäksi ensi kertaa.

Jotkut päivät jäävät muistiin.

Tämä jäi.

Ja voi miten kiitollinen ja onnellinen olenkaan, että sellaisen päivän sain.

Kirjoittaja on kirjailija ja teatterintekijä. Kolumni on julkaistu Metsälehti Makasiniissa 2/2020.

Kommentit

Ei vielä kommentteja.

Luonto Luonto

Keskustelut