Kolumni | Joulu on

Minulla on paljon hyviä joulumuistoja ja muutama aivan ylittämätön.

Suurin osa niistä liittyy joko omiin lapsiini tai omaan lapsuuteeni. Ne ovat sellaisia, joissa Korvatunturin isännän odottaminen hivelee jännityksenä mahanpohjassa ja ilmassa asustaa arjen katkaisevan pyhän tuntu. Loistavia silmiä, hymyjä, lempeitä sanoja, kauniita säveliä. Tuoksuja, makuja, ääniä.

Pari ylittämättömistä muistoistani linkittyy kuitenkin jouluun ja yksinoloon. Toinen muisto muodostui omavalintaisena – joskus päälle parikymppisenä tulin viettäneeksi jouluaattoillan omasta tahdostani yksin.

Silloin se tuli tarpeeseen ja siitä jäi mukava muistijälki.

Toinen yksinäinen jouluhetki osui kohdalleni sattuman sanelemana. Sen syntyessä kävin muistaakseni alakoulun viimeistä luokkaa.

Oli jouluaatto. Päivä pimeni. Vanhempani lähtivät iltalypsylle ja äitini muisti, että Ahosen Sirkalle ja Antille se on joulukukka viemättä.

Antti ja Sirkka asuivat Jaskansiiven rivitalossa kotikyläni Palonurmen keskustassa – kyllä synnyinseutuni ytimestä voi niinkin komeaa nimeä käyttää. He olivat siihen aikaan jo ikäihmisiä, Antti likemmäs yhdeksänkymppinen ja Sirkka jonkin verran nuorempi.

Voisin muistella molempia vaikka kuinka pitkästi, mutta olkoon nyt. Näiltä seuduin kotoisin oleville lukijoille kuitenkin kerrottakoon, että Antti tunnettiin pitkin pitäjiä Mylläri-Anttina. Nimi soittaa varmasti kelloja sillä, ken on hänestä kuullut.

Ei jouluna mitään sen erikoisempaa tarvitsekaan tapahtua.

Mutta joo, heille oli joulutähti viemättä. Kukka oli kyllä ostettu, mutta sen perille toimittaminen unohtunut. Minä halusin lähteä lähetiksi, olihan siinä syömistä ja pakettien avaamista odotellessa joutoaikaa. Velipoikani oli lähdössä aattoillaksi tyttöystävänsä luo ja pääsin hänen kyydissään Jaskansiivelle.

Veljeni kyllä kysyi, viskaako hän minut kukan toimittamisen jälkeen takaisin kotiin.

Sanoin käveleväni. Velipoika ei laittanut vastaan, vaan ajeli omille teilleen.

Vein kukan perille. Sain pullakahvit, hyvän mielen ja monta tarinaa siitä, kuinka jouluja vietettiin sota-aikana sekä rintamalla että kotirintamalla.

Istuin aikani, kunnes lähdin kotiin.

Kotimatkaa kertyi nelisen kilometriä. Kävelin tuttua tietä kuutamon valossa. Pakkaslumi narisi askeleen alla, taivas oli tähdessä. Hanki peitti peltoja ja metsätaipaleilla kuuraiset puut kumartelivat. Tien varren harvojen talojen ikkunoilla paloivat sähkökyntteliköt.

Oli hiljaista. Oli kaunista.

Olin kävellyt tai fillaroinut saman reitin koulureppu selässäni lukemattomia kertoja. Usein tympääntyneenä tai muuten matkan pituutta mielessäni manaten.

Sinä jouluaattona mikään taival ei olisi voinut olla minulle mieluisampi. Kotipihalla muistan seisoneeni pitkään ulkona ja olleeni sanomattoman onnellinen.

Miksi tämä tapaus minun mieleeni niin elävästi jäi? Eihän se oikeastaan edes ollut tapaus. Oikeastaan mitään ei edes tapahtunut.

Siinäpä se.

Ei jouluna mitään sen erikoisempaa tarvitsekaan tapahtua.

Kunhan vain pääsee tuntemaan, että se on.

Siihen yritän pyrkiä tänäkin vuonna. Jospa onnistuisin.

Hyvää joulua.

Kirjoittaja on kirjailija ja teatterintekijä

Kommentit

Ei vielä kommentteja.

Luonto Luonto

Keskustelut

Suo

Kuvat