Riikilä | Edistyksellisen tieteen uskontunnustus

Jatkuva kasvatus on hyvä, avohakkuu paha. Tämä toteama on tuttu uusista kasvihuonekaasu-, monimuotoisuus- ja suometsätutkimuksista. Joskus päätelmä on varmasti perusteltu, mutta välillä perustelut ovat erikoisia.

Tuorein esimerkki on tutkija Eva-Maria Rothin äskettäin Helsingin yliopistossa hyväksytystä väitöstutkimuksesta laadittu tiedote. Korostan, että kritiikki ei kohdistu tutkimukseen vaan siitä tehdyn tiedotteen otsikointiin.

Roth selvitti, kuinka jatkuva ja jatkollinen kasvatus vaikuttavat maaperän hiilen määrään.

Tutkimuksen päätulos oli huomion arvoinen: maaperän kokonaishiilimäärissä ei ollut eri käsittelyjen välillä eroa.

Siihen nähden tiedotteen otsikko yllätti: ”Avohakkuut ja jaksollinen metsänkasvatus voivat olla riski maaperän hiilivarastolle.”

Otsikko perustui havaintoon mykoritsasienten vähenemisestä avohakkuun jälkeen, minkä todettiin häiritsevän pysyvän hiilen muodostumista maaperään. Ehkä, mutta tutkimuksessahan ei havaittu eroja maaperän kokonaishiilimäärissä. Väärin havaittu?

Esimerkki on vain yksi lukuisassa joukossa tutkimuksia.

Muutama vuosi sitten Luonnonvarakeskuksen professori Artti Juutinen laski jatkuvan kasvatuksen jaksollista kannattavammaksi. Jaksollisessa vaihtoehdossa mätästettyyn maahan istutettu kuusikko oletettiin ensiharvennettavan 60-vuotiaana. Oikeasti kuusikko päätehakattaisiin tuossa vaiheessa. Voi vain miettiä, miksi tutkija päätyi tällaiseen lähtöoletukseen.

Oma lukunsa ovat professoritason matemaattisen korkealentoiset korkolaskelmat jatkuvan kasvatuksen kannattavuudesta. Harvemmin kerrotaan, että Suomessa ja Ruotsissa on yhtäpitävästi todettu, että erirakenteisten metsien kasvu on noin 20 prosenttia huonompi kuin tasaikäisten metsien.

Jatkuvaa kasvatusta on syytä tutkia, koska menetelmä on vakiintunut osa metsänhoidon käytäntöä eikä tietopohja ole läheskään kattava.

Tutkimusotteen pitäisi olla kunnianhimoisempi ja perustua metsässä mitattuun, ei matemaattisiin mallinnuksiin.

Kiinnostaisi esimerkiksi, kuinka onnistuvat hakkuut, joiden tarkoituksena on muovata päätehakkuukypsästä tasaikäisestä metsästä erirakeinteinen.  Asiasta kiinnostuneet voivat tutustua tähän Metsälehden juttuun: ”Tuuli riepoi arvoleimikon.”

Entä millaista riskiä edustaa jatkuvan kasvatuksen hakkuu valmiiksi lahovikaisissa kuusikoissa.

Sekin tietysti kiinnostaisi, miten taimia syntyy erilaisille maapohjille, kun puusto on hakattu jatkuvan kasvatuksen asentoon. Entä miten käy lehtipuusekoituksen – syntyykö elinvoimaisia lehtipuiden taimia päällyspuuston alle ja syövätkö sorkkaeläimet koivut pienaukoista?

Entä hidastaisiko jatkuvapeitteinen kasvatus sittenkään turpeen hajoamista suometsissä, vai olisiko pohjaveden pintaa nostava avohakkuu parempi konsti maailmaa pelastettaessa?

Puunkorjuusta ja puumarkkinoistakin tarvittaisiin lisää tietoa. Millaisin kantohinnoin jatkuvan kasvatuksen hakkuilta ostetaan tukkipuuta. Entä säästyykö tarvittava taimiaines, kun tukkipuita kaadetaan. Takavuosina suojuspuuhakkuiden mahdolliset tulokset tuhoutuivat viimeistään tässä vaiheessa.

Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.