Metsänhoitoyhdistyksissä on meneillään uusi fuusiokierros. Tavoitteena on nykyisiä yhdistyksiä yhdistellen luoda jopa yli maakuntarajojen yltävät suuryhdistykset.
Mutta ratkaiseeko koko metsänhoitoyhdistyskentän kaikki haasteet – vai luoko se niitä lisää? Jos suuruus olisi ratkaisu, eikö koko yhdistyskenttä kannattaisi siinä tapauksessa paketoida yhdeksi Metsänhoitoyhdistys Suomeksi. Epäilen…
Metsänhoitoyhdistykset luotiin yksityismetsätalouden edistämisorganisaatioksi. Sotien jälkeen säädetty metsänhoitoyhdistyslaki turvasi niiden jäsenpohjan ja talouden.
Laki muuten hyväksyttiin sosiaalidemokraattien äänin. Maalaisliitto vastusti pakollisen metsänhoitomaksun langettamista metsänomistajille.
Mh-yhdistykset tekivät vaikuttavaa jälkeä sotien jälkeisen jälleenrakennuksen kaudella. Nuoret innokkaat metsäteknikot leimasivat harsintajätemetsät kenttään ja junttasivat alaharvennuksen periaatteita epäilevien isäntien ymmärrykseen.
Alussa joka pitäjällä oli oma, usein yhden tai kahden toimihenkilön mh-yhdistys. Nyt moni yhdistys on kuin maakuntapääkaupungin Prisma, iso ja maakunnallinen.
Kymmenkunta vuotta sitten tehdyn lakiuudistuksen tuloksena metsänhoitoyhdistysten jäsenyydestä tuli vapaaehtoista, ja niiden oli rakennettava taloutensa pääosin liiketoiminnan tuottojen varaan.
Tästä yhdistyskenttä näyttää selviytyneen jopa odottamattoman hyvin. Merkittävä osa metsänomistajista mieltää yhdistykset yhä riippumattomaksi tahoksi, jolta saa tukea metsien hoitamiseen. Tätä mielikuvaa kannattaa kaikin keinoin vaalia, vaikka paineet liiketoiminnan terävöittämiseen ovat ilmeisiä.
Tältä osin tilanne on miltei nolo.
Yhdistysten itsehallinto ei toimi niin kuin lainsäätäjä on ajatellut.
Ylintä valtaa yhdistyksillä käyttävät jäsenten valitsemat valtuustot. Tältä osin tilanne on miltei nolo. Moni valtuusto on valittu ”sopuvaalilla”, mikä tarkoittaa, ettei vaaliin ole onnistuttu haalimaan metsänomistajia ehdokkaiksi. Usein ehdolle lähteneet ovat toimihenkilöiden värväämiä. Rengit siis valitsevat isäntänsä.
Valtakunnallisesti yhdistyskentän merkittävin heikkous on toiminnan alueellinen hajanaisuus. Yhtenäisiä palvelulupauksia on vaikea antaa.
Hyvin johdetut maakunnalliset yhdistykset tuottavat monipuolisesti palveluita jäsenilleen ja pystyvät tekemään sen kohtuuhintaan ja kannattavasti. Mutta eivät kaikki.
Lisää tehoa haetaan mittavista yhdistysfuusiota. Nopeaa apua niistä ei liene luvassa, kun toiminnaltaan erilaista yksiköistä runnotaan suuria organisaatiota. Pikemminkin johtamisen haasteet voivat kasvaa entisestään.
Ja vaikka suurfuusiot onnistuisivat, ne eivät pysäytä yhdistyskentän polarisoitumista.
Fuusioiden ulkopuolelle näyttää jäävän lukuisia muutaman toimihenkilön mh-yhdistyksiä, joiden itsenäisyydelle on vaikea nähdä muita perusteita kuin uinuva hallinto tai hallinnon nurkkakuntaisuus.
Tässä asiassa maan eri osien välillä on kiintoisa ero. Pienet yhden pitäjän ja muutaman toimihenkilön yhdistykset keskittyvät länteen, idässä yhdistyskenttä on muotoutunut maakunnallisiin, jopa isompiin yksiköihin.
Mitähän tämä kertoo meistä länsisuomalaisista?
Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.
Oikein hyvä kirjoitus. Kaikista yhdistyksistä pitäisi saada laadukkaat peruspalvelut, mutta isoissa palveluvalikoima on laajempi kun osa väestä voi erikoistua – vaikka sukupolvenvaihdosten neuvontaan. Viestinnässä kannattaisi ehkä tuoda enemmän esiin sitä, että jäsenmaksulla saa lakineuvontaa (lisämaksusta) ja laajan edunvalvonnan valtakunnan tasolla ja kansainvälisesti. Palveluissa eniten taitaa mietityttää korjuupalvelun toiminta, joka siis kaipaisi selkeyttämistä.
Tutkimusaseman johtajana ollessani tulin kokemusperäiseen tulokseen. On kahdenlaisia yhdistyksiä
1. Sellaisia, joissa toiminnanjohtajan on nautittava hallituksen luottamusta ja
2. Sellaisia, joissa hallituksen on nautittava toiminnanjohtajan luottamusta.
Voinette arvata kummissa oli paremmat uudistamistulokset.
En saanut aikaiseksi tutkimusta siitä, kumpia oli enemmän.
Heikki Smolander