Heikura | Niin metsä vastaa!

Mene metsään! Painu hevon kuuseen! Taas päin mäntyä!

Kun maistelee metsää käsitteleviä sanontoja, alkaa tuntua siltä, että metsä on suomalaisten mielestä aika ikävä paikka. Kaikki epäonnistuminen keskittyy sinne, eikä kukaan ole koskaan nauttinut siitäkään, jos joku sanoo metsäläiseksi. He asuvat alkeellisesti, puutteessa ja ovat sivistymättömiä.

Vaikutelma on ristiriidassa sen kanssa, miten metsistä nykyään puhutaan. Metsistähän on aina haettu taloudellista hyvinvointia – oli se sitten puolukoita, teeriä tai tukki- ja kuitupuuta – mutta nykyään puhutaan yhä enemmän henkisestä hyvinvoinnista, jota metsässä liikkuminen tarjoaa. Ei ihme, että loppuun palamisen uhkaaman keskivertosuomalaisen sanotaan ulkoilevan metsissä jopa 150 päivänä vuodessa.

Voi olla, että muinainen savotoille elämänsä uhrannut metsien mies hämmästelisi rystyset valkoisina lukiessaan lehdestä, että ”jo pelkästään oleileminen luonnossa alentaa verenpainetta, lievittää stressiä ja kohentaa mielialaa”. Ainakin minä olisin hörähtänyt sille, kun teini-ikäisenä harvensin isäni kangasmetsässä vesakkoa raivaussahalla heinäkuun helteessä paarmojen uhrina hikoillen. Silloin verenpaineeni oli taatusti tapissa, stressi huipussaan ja mieliala syvällä soraharjun sisällä. Kun nykyään käyn metsässä kävelyllä, tunnelma on aivan toisenlainen.

Metsä peittää Suomen pinta-alasta 75 prosenttia, joten ei ihme, että mielipidemittausten mukaan 83 prosentilla Suomen asukkaista metsät ovat tärkeitä tai erittäin tärkeitä. Noin kuusisataatuhatta heistä ajattelee metsää erityisen läheisesti, koska he omistavat metsiä.

Ei siis ihme, että keskustelu metsistä kuumenee helposti. Tässä kiistassakin käsitteet otetaan metsästä: kumpikin osapuoli syyttää, että toisen puolen toiminta menee metsään tai päin puuta. Toinen taho ei kiihkoilultaan näe metsää puilta, koska sen latva on laho. Milloin kukakin sahaa omaa oksaansa ja vastapuoli saa aina syyt niskoilleen. Eikä keskustelu etene puusta pitkään!

Suomen kielen historiaa ajatellen suomalaisten metsäyhteys ei tule yllätyksenä. Kielemme esivaihetta, uralilaista kantakieltä, puhuttiin idässä Ural-vuorten ja Volgan keskijuoksun välisellä sekametsäalueella noin 6 000 vuotta sitten. Sieltä kielemme esimuodot vaelsivat vuosituhansien aikana tänne länteen havumetsävyöhykkeen reunaa pitkin. Ensimmäiset suomensukuisella kielellä kirjoitetut tekstit on löydetty Novgorodista. Ja mille nuo 1200-luvulla raapustetut muistiinpanot kirjoitettiin – tietenkin koivun tuohelle.

Niinpä on hassua, että sanan metsä alkuperää ei tunneta. Sana oli kielessämme jo Agricolan aikaan, mutta mistä se on tänne tupsahtanut, on hämärän peitossa. Etymologinen sanakirja ehdottaa, että koska saamen sana meahcci tarkoittaa reunaa, äärtä, ja unkarin sana messze merkitsee kaukana, etäinen, meidän metsämme olisi samaa juurta. Näin metsä ei olisikaan suomensukuisten kielten puhujille koti vaan jotain jossain peltojen takana. Toisaalta sanakirja tuumailee, että sana voisi olla lainaa balteilta, koska liettuassa on puuta ja metsää merkitsevä sana medis ja latviassa vastaava sana on mežs.

Baltia tuntuu kaukaa haetulta, mutta toisaalta heiltä olemme aikoinaan saaneet myös sellaiset olennaiset sanat kuin morsian, lohi ja kannel, joten ehkä tuo hypoteesi ei mene ihan metsään, skutsiin, skoogeen tahi päin Karjalan mäntyä.

Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.