Käsin tehty | Ainon jäljillä

Akseli Gallen-Kallelan maalauksessa Aino kävelee metsässä tuohivirsut jalassaan. Miltä tuntuisi kävellä samanlaisilla virsuilla maalauksen kuvaamassa metsässä?

Tuohilötöt sidotaan nilkkojen ympärille paulanauhoilla eli karjalaisittain pakloilla. Jalkojen ympärille voi kääriä jalkarätit ennen löttöihin sujauttamista. Itse kävelin lötöilläni kuitenkin ilman rättejä Gallen-Kallelan maalauksen esimerkkiä seuraten.

Kansallisgallerian kokoelmiin kuuluva Akseli Gallen-Kallelan kolmiosainen maalaus Aino-taru on yksi tunnetuimmista Kalevalaa kuvittavista maalauksista. Sen lisäksi, että maalaus kuvaa kalevalaista tarua, se on myös vivahteikas kuvaus suomalaisesta maisemasta.

Kolmiosainen teos sisältää sekä järvi- että metsämaisemaa. Metsä tulee parhaiten esille triptyykin ensimmäisessä osassa, jossa Väinämöinen kohtaa saunavastoja sitovan Ainon. Tässä osassa Ainolla on myös oivallisesti metsään sopivat jalkineet, nimittäin karjalaismalliset tuohivirsut.

Metsäkuvan monimuotoisuutta

Taiteilija on saanut mahtumaan maalaukseensa varsin monipuolisen kuvan metsästä. Väinämöisen takana kuusikkokorpea vasten näkyvät männyt vaikuttavat melkoisilta ikipetäjiltä. Niiden vastapainona etualalla kasvaa terhakkaasti nuori männyntaimi.

Aino-taru valmistui vuonna 1891. Kun itse aloin retkeillä Suomen metsissä noin vuosisata maalauksen valmistumisen jälkeen, tulivat männyntaimet paljon tutummiksi kuin ikipetäjät. Olen maalausta katsellessani miettinyt, miten siinä yhdistyy jokin nykyihmiselle aivan tuttu johonkin metsistämme jo suurelta osin menetettyyn.

Taide antaa mahdollisuuden katsella metsiemme menneisyyteen. Tulkiten 1800-luvulta peräisin olevia metsävaratietoja voi Gallen-Kallelan maalauksen uskoa olevan melko realistinen kuva aikakautensa metsästä Suomen syrjäseuduilla. Tiheämmin asutuilta seuduilta sen sijaan tällaista näkymää tuskin olisi voinut kohdata.

Toisaalta maalauksen metsän puiden voi nähdä kuvastavan myös Kalevalan kertomuksen henkilöitä sekä heidän ikäänsä ja elämänkokemustaan. Ikipetäjät ja hämärän kuusikkokorven taiteilija on sijoittanut vanhan tietäjän taustalle ja nuoret, heleät koivut taas Ainon taustalle.

Mallia alkuperäisistä

Gallen-Kallela on kuvannut teokseensa myös metsän varpukerrosta. Kanerva kukkii aivan Ainon jaloissa tuohivirsun ympärillä. Maalaus herättää pohtimaan sinänsä tutun metsäkasvin merkitystä. Miltäköhän kanerva tuntuisi tuohivirsuilla kävellessä?

Päätin mennä metsään maalauksen esittämät virsut jaloissani. Ensin sellaiset piti kuitenkin tehdä. Se oli mahdollista, sillä Espoon Tarvaspäässä sijaitsevassa Gallen-Kallelan Museossa säilytetään kahta virsuparia, jotka muistuttavat suuresti Ainon virsuja.

Taiteilija teki häämatkansa vuonna 1890 Kuhmoon ja rajantakaiseen Vienan-Karjalaan. Matkalla hän työsti myös Aino-maalaustaan. Teoksen maisema sai ainakin järveä kuvaavissa osissaan vaikutteita Kuhmon Lentuanjärveltä.

Metsäkuvaa on vaikea yhdistää mihinkään tiettyyn paikkaan, mutta Ainon karjalaistyyppinen puku ohjaa ajatukset itäiseen Suomeen ja rajantakaiseen Vienan-Karjalaan. Ainon mallina oli taiteilijan morsian, Mary.

Gallen-Kallelan Museon virsujen alkuperästä ei ole säilynyt tarkkoja tietoja, mutta luultavasti nekin ovat peräisin Gallen-Kalleloiden häämatkalta. Virsut ovat karjalaista mallia. Niitä voi kutsua myös lötöiksi, karjalaista kulttuuria ihailevien taiteilijoiden teksteissä käytetään usein tätä paikallista nimitystä.

Virsu on kuvattu maalaukseen tarkasti kaikkine tuohen mutkineen ja taitoksineen, joten taiteilijan on täytynyt tutkia virsuja tarkkaan maalaustaan varten. Museossa säilytettäviä virsuja tutkiessani pyrin itsekin tarkkuuteen. Selvitin eri tuohinauhojen kulun niin tarkkaan, että pystyin myöhemmin tekemään uudesta tuohesta samanlaiset.

Lötöt jalassa metsään

Kiskoin löttöjäni varten tuohen alkukesästä, jolloin se irtoaa hyvin. Myöhemmin kesällä retkeilin lötöilläni Aino-maalauksen synty-sijoilla Kuhmon Lentuanjärven rantametsissä. Nykyisin nämä metsät ovat suurelta osin luonnonsuojelualuetta.

Aivan yhtä mahtavia ikipetäjiä kuin maalauksessa en löytänyt, mutta sain lötöilläni muuten kokea metsän vivahteikkaasti. Kanerva kukki metsässä yhtä kauniisti kuin Gallen-Kallelan maalauksessa. Se myös tuntui erityisen miellyttävältä.

Kun mustikan- ja puolukanvarvut sekä männynrisut laahasivat, rohisivat ja ritisivät löttöjeni tuohta vasten, kuulosti kanerva niitä paljon herkemmältä. Kanerva tuntui ikään kuin vain hennosti sipaisevan löttöjeni tuohta.

Mietin, miten oikeastaan Kalevalakin kuvailee kanervaa samanlaisella herkkyydellä. Eepoksen runoissa kanervan voi tulkita kuvaavan sekä onnea että haavoittuvuutta: kanervan kukat kuihtuvat tuulesta ja pakkasesta ja ne osaavat surra onnettomuutta. Myös morsian voi lapsuuttaan muistellessaan verrata itseään kanervaan.

Ehkäpä Gallen-Kallela maalasi Ainon jalkoihin kanervia kuvatakseen Ainoa ja hänen lopulta surullista kohtaloaan. Kanerva on osa metsäkuvan symbolikieltä siinä missä ikipetäjät, männyntaimet ja nuoret koivutkin.

Kolmen tuohisaran lötöt

Tuohivirsuissa voi olla joko kolme tai viisi pitkittäistä tuohisarkaa. Gallen-Kallelan Museon kokoelmissa on kummankinlaiset virsut. Kolmella pitkittäisellä tuohella tehdyt virsut ovat matalampireunaisia kuin viidellä pitkittäisellä saralla kudotut virsut. Ne on yksinkertaisempia tehdä, joten tässä ohjeessa esitellään sellaiset. Niiden tekoon tarvitaan kaksi erillistä tuohisarkaa. Valokuvissa näkyy kuitenkin viidellä pitkittäisellä saralla toteutetut virsut.

Gallen-Kallelan Museon virsujen eli löttöjen tuohisarka on kapeaa, vain noin 25 millimetriä leveää. Sellaista saraa käytettäessä, pitäisi ympyäsaralla olla mittaa noin metri ja korvasaralla 3,4 metriä. Näin kapeasta sarasta tehtynä lötöistä tulee kuitenkin pienet. Jos lötöt tekee leveämmästä sarasta, niistä saa aikuiselle sopivat.

Löttöön tarvitaan kaksi erillistä tuohisarkaa, ympäryssarka ja korvasarka. Ympäryssarka muodostaa nimensä mukaisesti löttöjen ympäri kulkevan kehän. Tässä vaiheessa se kuitenkin vasta taivutetaan keskeltä eli lötön nokan kohdalta kahtia.

Korvasarka asetetaan ympäryssaran puolikkaiden väliin ja taitetaan lötön nokassa. Korvasaran se puoli, joka on nimetty piirroksessa, täytyy olla pitkä, koska sillä kudotaan seuraavissa vaiheissa lötön pohja poikittain. Lötön pohjassa kaikki kolme pitkittäistä sarkaa asetetaan tuohen valkoinen puoli ylöspäin eli lötön sisäpuolelle.

Korvasaralla muodostetaan lötön ensimmäinen, valmiissa lötössä keskimmäiseksi jäävä, korva. Korvasarka pujotetaan oikeanpuoleisen ympäryssaran ohitse lötön pohjaan, jossa se kulkee keskimmäisen saran ylitse.

Toinen korva muodostetaan korvasaralla lötön vasemmalle puolelle, ja sarka kudotaan kolmen pitkittäisen pohjasaran lomiin.

Työtä jatketaan muodostamalla korva lötön oikealle puolelle. Kaikki korvat muodostetaan aina niin, että tuohen keltainen, kestävä sisäpuoli tulee päällepäin. Korvan muodostamisen jälkeen korvasarka kudotaan kolmen pitkittäisen pohjatuohen väleihin.

Lötön kutomista jatketaan samalla tavalla muodostaen vuorotellen kummallekin sivulle korvia. Koska korvissa tuohi pannaan aina keltainen puoli päällepäin, on tuohen puolia tämän vuoksi vastaavasti vaihdeltava pohjaa kudottaessa.

Gallen-Kallelan museon lötöissä on keskimmäisen korvan lisäksi kummallakin sivulla neljä korvaa. Korvia voi tehdä saran leveyden ja lötön halutun koon mukaan myös muun määrän, kuitenkin niin että lötön nokkaan tulee yksi korva ja kummallekin lötön sivulle keskenään yhtä monta korvaa.

Korvien tekemisen jälkeen ympäryssaran päät yhdistetään. Oikeanpuoleinen ympäryssaran pää pujotellaan vasemmanpuoleisen pitkittäisen tuohisaran kanssa yhteen lötön sisäpuolella. Vastaavasti vasemmanpuoleinen ympäryssaran pää pujotellaan oikeanpuoleisen pitkittäisen tuohisaran kanssa yhteen lötön ulkopuolella.

Yhdistettäessä ympäryssaran päät jätetään pohjan keskimmäisen pitkittäisen tuohisaran pää lötön sisäpuolelle. Korvasarka käännetään sitten ympäryssaran yli lötön sisäpuolelle ja pujotetaan keskimmäisen pitkittäisen tuohisaran alta jälleen lötön ulkopuolelle. Keskimmäinen tuohisarka käännetään ympäryssaran yli lötön alapuolelle.

Tässä löttö näkyy pohjapuoleltaan. Korvasarka pujotetaan pohjan keskimmäistä tuohisarkaa pitkin lötön nokkaan. Toinen pohjapuolelle käännetty tuohisarka pujotetaan nuolen mukaisesti ja ylimääräinen osa katkaistaan pois.

Nokassa korvasarka pujotetaan ympäryssaran ali, käännetään takaisin pohjaan ja pujotetaan keskimmäisen tuohisaran ali. Samalla lötön keskimmäisen korvan viereen syntyy toinen tuohisilmukka.

Pohja vahvistetaan liikomalla eli pujottelemalla siihen korvasaralla poikittaissuunnassa toinen tuohikerros. Ensimmäinen poikittaisuuntainen kulku muodostuu piirroksen mukaisesti tuohen valkea puoli päällepäin, mutta seuraavat on mahdollista tehdä niin, että kestävämpi keltainen puoli jää näkyviin. Reunoissa tuohisarka on taitettava kahteen kertaan, jotta tämä onnistuu.

Liikomista jatketaan lötön kantaan saakka, ja korvasarka päätellään.

Lopuksi lötön korviin pujotetaan kaksinkertaiseksi taitettu tuohisarka eli ympärystä. Sen päihin sidotaan narua tai nauhaa pakloiksi, joilla löttö sidotaan jalkaan.

Markus Tuormaan tekemät tuohilötöt ja äänikertomus niillä kävelemisestä ovat esillä Gallen-Kallelan Museossa Espoossa Aikakoneita & Utopioita -näyttelyssä 30.1.2022 saakka.

Kommentit

Ei vielä kommentteja.

Harrastukset Harrastukset

Keskustelut

Kuvat