Luonnon muutokset, metsien hupeneminen, lajikato ja sukupuutot ovat totta, mutta eri ihmiset näkevät ja määrittelevät ne eri tavalla. Maapallolla on alueita, niin sanottuja kuumia pisteitä (hot spots), joissa lajimäärä on poikkeuksellisen suuri. Näillä alueilla myös luontoon kohdistuvat toimet aiheuttavat suurimmat sukupuuttojen riskit.
Ihmisen aiheuttamat muutokset ovat suurimpia siellä, missä ihmisiä on paljon – siis trooppisilla ja subtrooppisilla alueilla. Metsiä muutetaan viljelymaaksi erityisesti Afrikassa ja Etelä-Amerikassa.
Kansainvälisissä vertailuissa on todettu pohjoinen havumetsä yhdeksi parhaiten säilyneistä maaekosysteemeistä, jossa sukupuuttojen määrä on hyvin vähäinen. Jostakin syystä meillä luonnonsuojelijoiden, ympäristöhallinnon ja jopa luonnontutkijoiden on ollut vaikea tunnustaa tätä tosiseikkaa.
Yksittäinen kuvio ei tarjoa lahopuujatkumoa
Vanhoissa metsissä on lahopuulajien lisäksi muutamia maksasammalia ja sinilevällisiä jäkäliä, jotka vaativat kosteata pienilmastoa. Ilmastollisista syistä ne ovat runsaampia (ja ovat aina olleet?) Kainuussa ja Lapissa kuin etelässä. Kun kaikki lahopuulajitkaan eivät ole vanhojen metsien asukkaita, tuhansista lajeista puhuminen vanhojen metsien yhteydessä on turhaa. Vanhojen metsien lahopuulajistokin vaihtelee kuvioittain riippuen mm. metsän rakenteesta ja siitä, missä lahoamisen vaiheessa puut ovat. Ei edes vanhassa metsässä yksittäinen kuvio tarjoa lahopuujatkumoa, jossa olisi jatkuvasti tarjolla jokaisessa eri lahoamisvaiheessa olevia ja jokaisen kokoluokan puuta.
Metsä on erilaisten kasvillisuuskuvioiden mosaiikki, on sitä käsitellyt ihminen tai ei. Ihmisen käsittelemällä kuviolla lajiston kehitys on samankaltainen kuin myrskyn tai palon tekemien aukkojen kasvipeitteen kehitys. Erot ovat suurempia yksittäisten kuvioiden välillä kuin eri tavalla syntyneiden aukkojen välillä keskimäärin, jos lahopuulajisto jätetään huomiotta. Eroihin vaikuttaa maaperä, topografia, kosteus ja kuvion historia. Useimpien metsälajien kannalta on samantekevää, onko puuston tuhoutuminen ihmisen vai luonnon työtä.
Tämän kiistan perusongelma on, etteivät suojelijat eikä suuri osa tutkijoistakaan näe metsän eri sukkessiovaiheilla tai niiden lajistolla olevan mitään erityistä arvoa. En ole nähnyt sellaista tutkimusta, jossa vertailtaisiin metsän eri sukkessiovaiheiden lajiston määrää.
Tiedoissa vikaa
Metsäkeskusteluun liittyy yleisesti eliöitten leviämiskyvyn vähättely. Vika on tiedoissa: useimpien metsälajien leviämisbiologiaa ei ole tutkittu. Yllätyksiä olisi luvassa. Hyvä esimerkki on lahokaviosammal, joka yhä koreilee uhanalaisten listalla. Sen itiöpesäkkeitä näkee hyvin harvoin, mutta se leviää myös kasvullisten itiöiden avulla, joita syntyy lahopuun pinnalla näkyvissä pienissä ruskeissa täplissä – ja ne ovat paljon yleisempiä ja runsaampia kuin itiöpesäkkeet.
Sama leviämiskyvyn vähättely koskee sieniä, niin mykoritsalajeja kuin lahopuun asukkaitakin. Aina kuvitellaan, että sienet leviävät tuulen mukana kulkeutuvina itiöinä. Jos niin olisi, niin miksi monen lahottajan itiöpesäkkeet ovat pieniä ja rungon alapinnalla, mistä itiöt eivät taatusti pääse tuulen matkaan. Samaan ajatuskulkuun liittyy käsitys, että uuden paikan pitäisi olla aivan vieressä. Esimerkiksi hyönteisten matkassa itiöt voivat kulkeutua kymmeniä kilometrejä. Aikatekijäkin on olennainen. Jos kauas muista syntyy lahopuukeskittymä, eivät sinne heti kaikki lajit ennätä.
Metsässä erilaiset kuviot vuorottelevat niin, että uusi elinalue on lähes aina kelvottomien elinympäristöjen takana. Lajit, jotka eivät pysty levittäytymään elämiseen sopimattoman alan ylitse, eivät ole koskaan voineet Suomeen saapuakaan. Yhtenäistä ekokäytäväverkostoa ei siis tarvita leviämiseen.
Lähteet:
Bastin, J. F. et al 2019: The global tree restoration potential. Science 5. 7. 3019, s. 76-79.
Hill, S. L. L. et al 2018: Worldwide impacts of past and projected future land-use change on local species richness and biodiversity intactness index, https://doi.org/10.1101/311787
Scholas, R. J. & Biggs R. 2005: Nature 434, 2005, s. 45-49
Song, X-P et al. 2018; Global land change from 1982 to 2016. Nature 30. 8. 2018, s. 639-643.
Lisää aiheesta: Luontopaneelin vastine Seppo Vuokon kirjoitukseen: Luontokato on yhä käännettävissä
Lisää aiheesta: Vastaus Seppo Vuokolle: Kirjoitus vääristelee Luontopaneelin raporttia
Lisää aiheesta: Kommentti | Luontopaneelin luontokatoraportti on roskaa
Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.
Suuret järvet ja suot ovat aina vaikuttaneet eliöitten leviämiseen. Ei ole kuitenkaan kaiketi ollut vaikutusta. Metsään ei ainakaan saa niin suurta aukkoa tehtyä, että sillä olisi todellista merkitystä.
Jos jotain halutaan tehdä, niin sitten pitäisi jyrätä esimerkiksi Tampere maan tasalle. Sehän on tehokas eliöiden liikkumisen estäjä kahden järven välissä. Tietysti myös suuret peltoalueet pitää metsittää ja Päijänne täyttää, jotta sienet pääsevät lisääntymään.
Luontopaneelilta puuttuu todellista kunnianhimoa.
Luontopaneeli on asenteellisesti vääristynyt, jonka tuloksena täällä annetaan sellainen lopunajan luontokato arvio. Maalikokin
silmillä näkee luonnossa liikkuessa, että asiat eivät ole aivan sitä, mitä paneeli maalailee. Ainahan korjattavaa löytyy, paljon vuosien varrella tehtykin. Metsätalouden harjoittajana toivoisin joskus jotain myönteistäkin raportoivaa kuulevani, mutta turha toive näyttää olevan. En kiitoksia vaille ole, mutta kiitoset Seppo Vuokolle on paikallaan.
Aika kammottava kirjoitus (taas).
Varsinkin kun tietää taustavireenä olevan ajatuksen siitä, että yhtään lisäsuojelua ei tarvita, hyvin meillä menee.
Lahokaviosammalta pidetään erittäin uhanalinena (EN), vaikka sitä on vähän joka paikassa eli on elinvoimainen (LC), kun sitä on nyt opittu etsimään.
Lahokaviosammalelle on jo pedattu tutkijoiden toimesta sellainen maine, jolla voi perustella lahopuun vähyyttä metsissä ja vanhojen metsien lisä suojelua, vaikka Lahokaviosammal löytyy varmimmin kuusen lahokannoista ja niitähän Suomen metsiin tulee hakkuissa miljoonia kuutioita joka vuosi lisää eli jatkumoa riittää.
Yhtenäinen leviämiskäytävien verkosto on ehkä liioittelua, varsinkin jos huomioidaan että niiden pitäisi sisältää eri sukkessiovaiheita kuten Seppo muistutti. Jäisikö yhtään pinta-alaa enää hoidettavaksi normaalina talousmetsänä?
Sen sijaan maakunnan tasolla voitaisiin pyrkiä muodostamaan harvinaisten luontotyyppien ja sukkessiovaiheiden laadukas verkosto. Näitä ”askelkiviä” pitkin lajit voivat levitä takaisin sinne mistä ne ovat aiemmin hävinneet.
Mistä tiedämme, että joku laji on jossain ollut? Mistä tiedämme mitä ilmastonmuutos tuo tullessaan? Nuo Luontopaneelin suunnitelmat ovat samaa tasoa kuin ”Tuntemattomassa” kivien asettelu korsupolun reunoille.
Jos joku laji pitäisi viedä jollekin suojelualueelle, niin auto on hyvä väline.
Joka tapauksessa kansantaloudellisestikin elintärkeän metsätalouden harjoittaminen on kestävää jo historian valossa. Mikä on se yhtä laaja ja tuottoisa ala, jossa ei olisi mitään ”sivuvaikutuksia” sillä onhan siitä elävillä ihmisilläkin oikeutensa? Jos se oikeus on alempi kuin jollain muutamalla ötökällä, millään muullakaan ei ole etu-oikeuksia eikä merkitystä.