Me pölkkypäät

Suomen kielessä on ainakin kahdeksan metsäistä tapaa kertoa kanssaihmiselle, että tämä on kovapäinen.

(Kuvaaja: Timo Toivanen)

”Yxi pölkky, yhdexän reikää?” Näin arvuuttelee Rantsilan kappalainen Kristifrid Ganander vuonna 1783 ilmestyneessä ensimmäisessä suomalaisessa arvoituskokoelmassa. Vastaus on tietenkin ihminen.

Me suomalaiset olemme kutsuneet toisiamme metsäisillä nimityksillä ties kuinka kauan. Olemme pölkkypäitä, hongankolistajia, risupartoja, puunhalaajia ja vanhoja käpyjä. Miten vanhoja ilmaisut ovat ja miten ne ovat alun perin syntyneet, on usein mahdoton selvittää.

”Suomen sanojen ikää ja alkuperää voi sukukielten vertailevan tutkimuksen avulla jäljittää tuhansien vuosien taakse. Monet kotimaisten puiden nimet, kuten haapa, koivu, kuusi, paju ja petäjä, ovat ikivanhoja. Vertailun avulla ei kuitenkaan voida selvittää, miten ja millaisissa sivumerkityksissä niitä on aikoinaan käytetty”, sanoo Turun yliopiston suomen kielen emeritaprofessori Kaisa Häkkinen.

Ensimmäiset suomenkieliset kirjoitukset ovat 1500-luvulta, mutta suomalainen kansankieli pääsee Häkkisen mukaan kirjoituksissa esiin vasta 1700-luvulla.

”Caatu wijmein kituwa Puu; cuole cauwan sairastanu”, sanailee Paimion kirkkoherra Henrik Florinus vuonna 1702 ilmestyneessä ensimmäisessä suomalaisessa sananlaskukokoelmassa.

Kielikuvat yleisiä

1800-luvulla metsäisiä ilmauksia viljelee muun muassa kirjailija Aleksis Kivi.

”Lukkari tunnusti ei juuri oikein tehneensä meitä kohtaan, minä teen saman tunnustuksen itsepuolestani häntä kohtaan, ja niin on välimme kuitti, varsinkin koska myönnän että olimme hänelle aika visapäitä oppilaita”, toteaa Jukolan Juhani Seitsemässä veljeksessä.

Visapään aikalaisia lienevät myös visakallo, puupää, pölkkypää, taulapää, latvaroso, latvalaho ja lahopää. Kaikki tarkoittavat kovapäistä, hidasälyistä tai hölmöä.

Kotimaisten kielten keskuksen erityisasiantuntijan Kirsti Aapalan mukaan metsäiset ilmaisut näyttävät usein olevan kielikuvia.

”Jos ihmistä esimerkiksi sanotaan tervaskannoksi, hänellä on samoja ominaisuuksia kuin tervaskannolla: sitkeyttä, kestävyyttä ja pitkää ikää”, hän selventää.

Samoin risuparran parta muistuttaa risukkoa, ihastuneena ollaan pihkassa, samasta puusta veistetyt muistuttavat toisiaan ja kirveellä veistetyn kasvot ovat jylhät tai jopa rujot.

Lainauksia ulkomailta

Häkkisen ja Aapalan mukaan on mahdoton sanoa, miten paljon metsäisiä ilmauksia suomen kielessä on. Aapalan mukaan Suomelle on kuitenkin metsäisenä maana luontevaa, että metsäisyys näkyy myös sanastossa.

Osa ilmauksista on lainattu muista kielistä, mutta niihin on lisätty metsäinen vivahde. Ilmaisu puusta pudonnut on Häkkisen mukaan käännös saksankielisestä versiosta wie von Himmel gefallen, joka tarkoittaa taivaasta pudonnutta. Ilmaisu puulla päähän lyöty taas on käännös saksankielisestä versiosta wie vor den Kopf geschlagen, joka tarkoittaa päähän lyötyä.

Monissa metsäisissä ilmauksissa näkyy Suomen historia. Asioita hankaloittavan henkilön voidaan sanoa olevan kantona kaskessa. Ilmaisu on peräisin kaskiviljelyn ajalta. Kasketulle eli poltetulle alueelle saattoi jäädä palamattomia tai huonosti palaneita kantoja, jotka vaikeuttivat alueen kyntämistä.

Luoviakin selityksiä

Joillekin metsäisille ilmaisuille on keksitty varsin luovia selityksiä. Esimerkki tästä on 1900-luvun tuotantoa oleva hongankolistaja, joka on kutsumanimi pitkälle ja usein hoikalle henkilölle. Yhden selityksen mukaan eksyneet löysivät muinoin takaisin kotikyliinsä takomalla kelohonkia. Ääni sai kylän koirat haukkumaan. Mitä korkeammalta keloa takoi, sitä kovempi ääni siitä syntyi.

Aapalan mukaan selitys tuskin pitää paikkaansa. Luultavampaa on, että pitkää ihmistä on verrattu pitkäkasvuiseen honkaan eli mäntyyn.

Osalle ilmaisuista on vaikeampi keksiä selitystä. Henkilöä, joka havainnoi ympäristöään huonosti, kutsutaan puusilmäksi. Kansankielessä puusilmä tarkoittaa Häkkisen mukaan puista tai kivistä rakennettavaa vedenkeräyskohtaa, jonka avulla vesi johdetaan valtaojaan.

Aivan äkkiseltään ei löydy selitystä sillekään, miksi vihainen polttaa päreensä mutta ei ihan täys­järkisellä on päreitä kainalossa. Tai miksi vanhus on sekä käpy että kääpä.

Merkitys vaihtelee

Monet metsäisistä ilmaisuista vaikuttavat äkkiseltään kielteisiltä. Häkkisen mukaan ilmaisun myönteisyys tai kielteisyys riippuu kuitenkin sekä aikakaudesta että sanan käyttäjän ajattelutavasta.

”Esimerkiksi puunhalaaja voi olla myönteinen sana niille, jotka saavat lohtua ja toivoa puiden halailusta. Toisaalta se voi olla halventava nimitys ekohipeille.”

Joka paikan höyliin eli moniosaajiin suhtaudutaan sen sijaan nykyisin pääosin myönteisesti, kun taas aiemmin lisänimellä oli kielteinen kaiku.

Ulkomuoto voi myös pettää. Esimerkiksi ilmaisulla olla näreissään ei ole Aapalan mukaan mitään tekemistä nuorten kuusten kanssa. Taustalla ei ole sana näre, vaan kiukkuun liittyvät näreä, näristä ja närä.

Lähteinä käytetty myös teoksia Suomalainen fraasisanakirja ja Svengaa kuin hirvi sekä verkkosivustoja Urbaani Sanakirja ja Kysy kirjastonhoitajalta.

Kommentit

Ei vielä kommentteja.

Harrastukset Harrastukset

Kuvat