Malat, vuoliaiset, vitsakset, aidakset, liisteet ja varakkaat. Puhumattakaan hirsistä ja paanuista. Keskustelussa vilahtelee sanoja, joissa on raamatullista jykevyyttä ja sukupolvien sananparsiin jalostamaa kokemusviisautta. Jotenkin tuttuja, mutta joiden sisältöä joutuu miettimään kuin vierasta kieltä käyttäessä.

Museoviraston restaurointiyksikön rakennuskonservaattorit Erkka Pajula ja Jani Puhakka pitävät huolta Helsingin Seurasaaren ulkomuseoalueen rakennuksista. He kantavat myös huolta, mistä löytyy sellaista puuta kuin entisvanhaan.

Vanhankansan ajatellaan tunteneen puun. Voihan se olla niin, mutta Pajulalla on toinenkin näkökulma.

”Vain parhaiten tehdyt rakennukset ovat säilyneet.”

Tuskin ennenkään on ollut helppoa löytää hyvää rakennuspuuta, vaan ne on etsitty isolta alueelta.

Malat ja vuoliaiset

Pajula näyttää, että malkakatto on rakennettu ilman ainuttakaan naulaa. Räystäskoukku tai juurikoukku pitää räystäslankkua eli lammuskaidetta, johon kattomalat tukeutuvat.

Kattomalat tehdään 10–15 sentin paksuisista riu’uista. Malkapuut ovat kuusta, koska pienessä männyssä ei ole sydänpuuta. Höttöinen mänty lahoaa nopeammin kuin kuusi.

Vuoliaiset on helpompi ymmärtää, jos niitä kutsuu kattohirsiksi. Niihin käytetään seinähirttä pienempää hirttä. Vuoliaiset on yleensä tehty kuusesta, jonka kimmomoduuli on mäntyä parempi. Selvemmin sanottuna se tarkoittaa, että lumen painama kattohirsi oikenee ennalleen.

Yhteydenottoja kaivataan

Tämän jutun tekoon vaikutti konservaattoreiden pyyntö, koska oikeanlaisesta puusta on puutetta.

Vaikka Seurasaaren tarvitsemat määrät eivät ole suuren suuria, niin koko maan museorakennusten ja puukirkkojen ylläpito kysyy puuta isompia määriä. Paanukattokirkkoja on kolmisensataa, ja kaikkien katot pitää ajoittain uusia.

Paanukattoihin tarvitaan mäntyä, jossa on mahdollisimman paljon punaista eli sydänpuuta. Lustojen tulisi olla tiheässä ja oksien harvassa.

Mäntytukin tulisi olla paksuudeltaan 60–70 senttiä. Se on melkein kolme kertaa se, mitä nykyään pidetään hakkuukypsyyden rajana. Sellaisen kasvaminen kestää 200 vuodesta ylöspäin.

”Nyt vielä hakemalla hakemalla löytyy hyvääkin puuta, mutta mikä on tilanne muutaman kymmenen vuoden kuluttua”, Pajula tiivistää huolen.

Konservaattorit toivovat yhteydenottoja metsänomistajilta, joilla on tarjota puuta museorakennusten korjaamiseen korkeintaan parin tunnin ajomatkan päästä Helsingistä.

Julkaistu kokonaisuudessaan Metsälehdessä 6/2019.

Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.