Hevoskorjuulla on paikkansa – ”Näistä ei polttoaine lopu”

Kaksi raamikasta hevosta seisoo rauhallisina rinnatusten keväisessä auringonpaisteessa metsävaunujen edessä. Isäntä Miika Åfelt pujottaa länget harmaan hevosen kaulalle.

”Eräs vanha hevosmies sanoi kerran, että kun hän valjastaa hevosen, niin siinä ei kulu kuin aisan nuppi”, hän sanoo.

Nyt ollaan Hämeenkyrössä Frans Eemil Sillanpään lapsuuden ja nuoruuden maisemissa. Mahnalanselkä on vielä näin maaliskuussa jäässä, hevosten työmaa Lammassaari siintää muutaman sadan metrin päässä.

Vierekkäin seisovat tammat ovat äiti ja tytär. Valkoinen on viisitoistavuotias Amanda ja harmaa viisivuotias Alisa.

”Otin ne ensimmäistä kertaa samaan valjakkoon pari päivää sitten. Vaikka ne eivät ole olleet yhdessä neljään vuoteen, ne tulevat hyvin toimeen. Ehkä ne muistavat toisensa”, kertoo Åfelt.

Eläimet ovat percheroneja, ranskalaisia raskaita työhevosia. Ne voivat liikutella tuhansien kilojen kuormia vaivatta. Alisan jalosta pään muodosta voi nähdä, että rodussa on myös ripaus arabianhevosta.

Hevoset ovat valtavan kokoisia: säkä on noin 170 senttiä korkea ja painoa on tonni. Amanda on jälleen kantavana, mutta pieni liikunta ennen kevään varsomista tekee vain hyvää.

Ketteryys on valttia

Hevosten käyttö metsätöissä lopahti 1960-70-lukujen taitteessa. Ala koneellistui, ja hevosia vietiin tuhatmäärin teuraaksi. Vielä silloin suomenhevosia oli maa- ja metsätöissä noin 150 000. Se oli toki paljon vähemmän kuin sodan aikaiset liki puoli miljoonaa.

Koneellistuminen rapautti myös metsätyömiesten markkinat. Siksi on virkistävää seurata Åfeltin rivakkaa työskentelyä Lammassaaressa. Hän valitsee puun, sahaa siihen kaatoloven ja ryhtyy sahaamaan. Puun kaaduttua hän kiinnittää mitan puun tyveen ja alkaa karsia oksia.

Kun tukit on valmiit, Åfelt hakee valjakon, joka on odottanut kärsivällisesti heiniä syöden puiden katveessa.

Vaaleat hevoset askeltavat rytmikkäästi ja vetävät helponnäköisesti vaunua perässään. Vaikka hevosilla on valtava voima, vaunun kahdeksasta pyörästä kaksi vetää moottorin voimalla. Se helpottaa hevosten työtä.

Vaunu on paikallisen konepajan tuotantoa. Åfelt on ollut kehitystyössä aktiivisesti mukana.

Åfeltin mukaan kaikista hevosista ei tule hyviä työhevosia.

”Tärkeää on, että hevonen on rauhallinen. Säpäkkyyttä tarvitaan silloin, jos kuorma täytyy irrottaa.”

Hevoset osaavat katsoa jalkoihinsa, ja Alisa jopa hypähtää pienen loikan tukin yli. Sitten Åfelt pysäyttää valjakon ja alkaa lastata.

Herkkä eläin

Hevonen on viisas ja herkkä eläin. Alisa ja Amada havaitsevat heti, kun Åfelt on saanut tukin kuormaan ja kääntyy kohti menosuuntaa. Ne lähtevät liikkeelle miehen kehon liikkeestä saman tien ja pysähtyvät taas, kun Åfeldt vinkkaa niille joko äänellään tai kehollaan, että pitäisi pysähtyä.

Siinä säästää aikaa ja polttoainetta, kun konetta ei tarvitse käynnistellä.

”Lyhyillä matkoilla hevonen haastaa isäntälinjan maataloustraktorin, jos maasto on suotuisa”, Åfelt toteaa.

Rantaan vedetään tällä kertaa tukkikuorma, joka painaa vaunuineen noin 7 000 kiloa. 

Puuta jää enemmän

Koneiden käyttöä metsätöissä perustellaan usein tehokkuudella, mutta joskus hevonen voisi olla parempi vaihtoehto.

Saariin ei aina koneiden kanssa pääse, sillä paksukaan jää ei välttämättä kestä niiden painoa. Kaupungeissa puistoissa, lähimetsissä ja tonteilla on ahtaita ja herkkiä paikkoja, joissa koneesta olisi vain haittaa.

”Näistä ei lopu polttoaine. Hevosen kanssa korostuvat ympäristöarvot, kun hiilijalanjälki jää pieneksi luonnon omalla vetovoimalla”, Åfelt kehaisee.

Hevonen ei tarvitse leveitä ajouria, joten puuta voi jättää enemmän hehtaaria kohden kuin koneella.

”Näin ollen toisessa harvennuksessa on puuta enemmän hakattavissa laskennallisesti”, Åfelt sanoo.

Koulutettu hevonen menee sinne, minne pyydetään eli valitun puun luo.Hevoset eivät myöskään kuluta maastoa koneiden tapaan. Niiden jäljiltä ei jää muuta kuin hetken höyryävä lantakasa, joka sekin maatuu ajan mittaan. 

Luottamus ansaitaan

Miika Åfelt asuu Ikaalisissa Kiialan kylässä Kyrösjärven rannalla. Pakurin torppa on lohkottu isän kotitilasta, joka kuuluu yhä kylän taloihin. Nyt pihapiirissä on hevosten lisäksi kyyttöjä, perinteistä itäsuomen karjaa.

Åfelt on testannut monia eri hevosrotuja ja päätynyt juuri ranskalaiseen percheroniin. Hän toi Suomeen kolme nuorta orivarsaa, joista alkoi oma kasvatustyö.

Tarhassa on Amandan viimekesäinen orivarsa, mustanpuhuva James, josta Åfelt aikoo kouluttaa seuraavan työhevosensa. Kaksivuotiaana se opetetaan ajolle, mutta ennen kuin se vetää tukkikuormaa, on kulunut vuosia ja tuhansia työtunteja.

”Amerikkalainen hevosenkouluttaja Monty Roberts sanoo, että kiirehtiäksesi sinun on edettävä hitaasti.”

Hevoset ovat saaliseläimiä, joiden luottamus pitää ansaita. Suurta eläintä ei voi opettaa pelolla, sillä siihen pitää voida luottaa vaativissakin töissä, joissa liikutellaan isoja kuormia.

Sielun sisään

Åfeltin rakkaus hevosiin syntyi jo nuorena. Kanttorin poika halusi alkaa ratsastaa. Talleilla hän alkoi käydä bussilla, mutta vielä suurempi elämys oli, kun paikalliseen leirikeskukseen tuotiin näytille ravihevonen. Sen vetämän reen kyydissä Åfelt istui koko päivän.

Ensimmäisen oman hevosensa, suomenhevosori Jallukan, Åfelt hankki omilla tienesteillä. Hän kustansi sen ylläpidon maatilalla lihakarjaa hoitamalla ja muita tilan töitä tekemällä. Jallukalla hän kävi myös ensimmäisellä savotallaan.

Vaikka työ on raskasta, Åfelt elää unelmaansa.

”Tärkeintä on tehdä tätä rakkaudesta lajiin. Tärkein on oikeastaan se hetki, kun otat ohjat käteen ja pääset hevosen sielun sisään.”

Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.