Pohjalaista naisenergiaa

Raisa Myllyniemellä riittää tarmoa. Samoin töin hoituvat niin lapset, työt, metsät kuin melkoinen katras kotieläimiä.

Raisa Myllyniemi on ehtinyt metsään nelivuotiaan Jenna-tyttären kanssa. (Kuva Sami Karppinen)

Pihalla on vastassa pienen peuran kokoinen Masi-koira, joka onneksi suhtautuu vieraisiin ystävällisesti. Ikkunasta kurkkii nelivuotias Jenna-tyttö. Sisällä odottaa Mikael, kaksi vee, syöttötuolissaan. Äiti, Raisa Myllyniemi, paljastaa, että Mikaelista tulee isoveli syksyllä.

Kun koulutaksi vielä tuo kuusivuotiaan sijaislapsen Mikon kotiin, on koko joukko koossa. Haastattelutilanne on tavallista vilkkaampi.

Jalasjärven alueella Kurikassa asuva Raisa Myllyniemi ja hänen Juha-puolisonsa tekevät vuorotyötä vuorotahtiin. Äiti-Raisa palasi aamuvuorosta iltapäivällä. Hän työskentelee elintarviketarkastajana Eviralla, työpaikka on Nurmon lihatehtaassa.

”Onneksi ei ole Nurmoon kuin nelisenkymmentä kilometriä. Teemme eri vuoroja, joten näemme puolison kanssa oikeastaan vain viikonloppuisin.”

Jos joku ei satu tietämään, mitä ruuhkavuodet tarkoittavat, käsite tuli tässä määritellyksi.

Jotta koti- ja työkiireissä ei olisi kylliksi, Myllyniemi myös omistaa metsää yhdessä siskonsa kanssa.

”Minä olen käytännössä metsäasiat tähän asti hoitanut. Sisko on sielultaan kaupunkilainen, mutta haluaa olla mukana omistamassa yhteistä perintömetsäämme.”

Ensimmäinen vuosi sumussa

Metsänomistajaksi Myllyniemi tuli vuosikymmenen alussa, kun hänen isänsä kuoli.

”Isä sairastui yllättäen. Maatilalle ehdittiin tehdä sukupolvenvaihdos ennen isän poismenoa, mutta metsät tulivat perintönä. Alkuaan omistimme metsät neljän osakkaan yhtymänä. Mukana oli äitimme ja kolmas sisaruksemme. Sittemmin metsiä on jaettu.”

Raisa Myllyniemelle metsänomistajaksi ryhtyminen oli itsestään selvää.

”Olen pienestä asti tiennyt, että haluan omistaa metsää ja peltoa. Siskoni oli alkuun empiväinen, mutta kun hän huomasi metsän tuottavan tulojakin, innostui hänkin siitä sijoituskohteena.”

Omistajuuden alkutaipaleella metsäasiat eivät juuri käyneet mielessä. Ensimmäinen vuosi isän kuoleman jälkeen meni surren kuin sumussa. Ratkaiseva askel oli, kun Myllyniemi löysi Suomen metsäkeskuksen naismetsänomistajille suunnatun koulutushankkeen.

”Ei metsä minulle mitenkään vieras ollut. Olin taaperosta asti ollut isän mukana, kun hän teki metsätöitä. Tiesin, että metsää pitäisi jotenkin hoitaa.”

Kymmenen hehtaaria Metsoon

Kurssilla metsätietoa karttui Myllyniemelle ja hänen kanssasisarilleen. Kurssin vetäjät, Metsäkeskuksen Jouni Aila etunenässä, muistelevat, kuinka ahnaasti naisjoukko haki uutta oppia. Ilo oli molemminpuolinen.

”Saimme erinomaista opetusta ja kattavasti materiaalia. Erityiskiitos metsäsanastosta, joka helpotti opetuksen ymmärtämistä”, Myllyniemi muistelee.

Kurssilla syntyi myös oivallus, että metsää voi suojella ilman, että valtio tulee ja lunastaa maat. Sellainen ei eteläpohjalaiseen luonteeseen istuisi, vaikka Myllyniemi haluaakin yhdistää luonnonsuojelua ja talousajattelua metsänsä hoidossa.

”Tilallamme on kymmenen hehtaarin ikivanha paloala, jota ei ilmeisesti ole hakattu koskaan. Alueella on suuria kuusia ja valtavia muurahaiskekoja. Emme olisi halunneet hakata metsää, mutta emme toisaalta luopua maasta. Kiitos Metso-ohjelman, saimme korvauksen määräaikaisesta suojelusta.”

Myllyniemi kehuu, että naismetsänomistajahanke antoi kattavan metsätiedon lisäksi rohkeutta tarttua metsänhoitoon oma-aloitteisesti.

”Erityisen huolella olemme hoitaneet taimikkoa, jonka isä ennen poismenoaan ehti istuttaa.”

Ensi kesäksi suunnitteilla on neljän hehtaarin taimikonhoitoprojekti.

”Kyselimme jo tarjousta metsänhoitoyhdistykseltä, mutta päätimme lopulta hoitaa homman itse. En ehkä itse pääse vauvavatsani kanssa raivaamaan, mutta mieheni on luvannut auttaa. Myös siskon mies lupautui apuun.”

Metsään hän silti mielii, vaikka vähän kepeämpiin hommiin. Hiljaisuuteen on hyvä päästä välillä rauhoittumaan.

Julkaistu kokonaisuudessaan Metsälehdessä 7/2018

Kommentit

Ei vielä kommentteja.

Metsänomistus Metsänomistus

Keskustelut

Kuvat