”Väärää menetelmää ei ole”

Lappilaisen männikön laidassa seisoo kolme tyytyväistä metsäntutkijaa. He ovat mielissään siitä, että Rovaniemen ympäristöön on saatu perustettua uusia metsäntutkimusalueita, demometsiä.

Niistä yksi alkaa tutkijoiden jalkojen juuresta. Edessä siintävää valtion mäntymetsää on hakattu neljällä eri tavalla. Jokainen tapa antaa oman näkökulmansa kuumana käyvään keskusteluun metsien käsittelymenetelmistä.

Kaikkiaan demometsäalueita on Rovaniemen ympäristössä seitsemän. Erilaisten metsänkasvatustapojen tutkimisen ja vertailun lisäksi tarkoitus on esitellä, miltä eri kasvatustavat käytännössä näyttävät.

Ennen metsään astumista on kuitenkin puisteltava päitä. Syynä eivät ole ympärillä pyörivät, Lapin kesän lukuisat hyönteislajit, vaan metsien käyttöä koskevan keskustelun taso.

Avohakkuut on tänä kesänä leimattu paholaisen työksi EU:ta myöten. Sen sijaan metsien jatkuva kasvatus tulee kommenttien perusteella pelastamaan kaiken luontoa, ilmastonmuutosta ja taloutta myöten.

Toisaalta metsäalalla julistetaan yhä vankkumatonta luottoa avohakkuisiin ja jatkuvaa kasvatusta pidetään menetelmänä, joka tulee johtamaan metsien kasvukunnon ja suomalaisen metsäteollisuuden perikatoon.

”Poteroituminen johtuu siitä, että ihmiset eivät loppujen lopuksi tiedä, mistä puhuvat. Mielipiteillä mennään”, sanoo yksi männikön laidalla olevista metsäntutkijoista, Luonnonvarakeskuksen (Luke) erikoistutkija Esa Huhta.

Yhtä oikeaa ei ole

Niin, tietoa pitäisi olla puheiden takana. Ongelmana kuitenkin on yhä, että erilaisista metsänkäsittelytavoista on vertailutiedoksi kelpaavaa tutkimusta puutteellisesti, etenkin Pohjois-Suomessa.

Tutkijoilla on heti alkuun huonoja uutisia niille, jotka hakevat metsien hakkuisiin yhtä, kaiken pelastavaa menetelmää. Sellaista ei heidän mukaansa ole.

Yhdellä metsänkasvatustavalla ei saa maksimaalista hyötyä irti puuntuotannosta, metsätalouden kannattavuudesta, hiilensidonnasta tai luontokadon ehkäisystä.

”Ei ole kysy maksimoinnista vaan optimoinnista. Tavoitteista joudutaan tinkimään”, Huhta sanoo.

Talousmetsille asetetaan monia tavoitteita, joten metsänkäsittelykeinojenkin on oltava monipuolisia.

”Väärää metsänkasvatusmenetelmää ei ole. On vain erilaisiin tavoitteisiin tähtääviä käsittelyitä”, sanoo toinen erikoistutkija, Luken Ville Hallikainen.

Tutkijoiden mukaan metsien käsittelyssä on pohjimmiltaan kyse siitä, että ihminen poistaa puita ja tekee metsään aukkoja. Reikien koko vaihtelee yhden puun tasolta hehtaareihin.

Mennään katsomaan, millaisia aukkoja pohjoisen metsämaisemaan on syntynyt.

Siemenpuuhakkuu säästää ja tuottaa

Hirvaalla Rovaniemen eteläpuolella sijaitsevassa demometsässä ensimmäisenä vastaan tulee männikön siemenpuuhakkuu.

”Siemenpuuhakkuu on perinteinen menetelmä. Sen tulokset tunnetaan”, kertoo kolmas mukana olevista metsäntutkijoista, Luken erikoistutkija Pasi Rautio.

Siemenpuuhakkuulla avautuvan maiseman tunnistanee ainakin moni pohjoisen asukas. Käsittelytapaa käytetään Lapissa laajasti, sillä luonnon siemenpuihin luottaminen säästää metsätalouden kustannuksia ja tuottaa silti hyvin taimia pohjoisen karuissa oloissa. Menetelmässä männikköön jätetään Lapissa pystyyn 50–100 mäntyrunkoa hehtaarille.

Ideana on, että uusi metsä syntyy luontaisesti näiden puiden siemenistä. Hakkuutavalla on kaksi seurausta:

”Riittävä taimettuminen, kun siemenpuut on sopivasti sijoitettu. Ja saadaan riittävän nopea taimien kasvu. Kun mennään 150 tai 250 runkoon hehtaarilla, peitteisyys lisääntyy mutta taimien kasvu vähenee”, Ville Hallikainen sanoo.

”Haittapuolena on se, että metsäkone täytyy tuoda tänne toiseen kertaan, kun siemenpuut kerätään pois. Jos siemenpuita ei korjata pois, alla olevan taimikon kasvu kärsii, ja taimet kasvavat pituutta jopa metrin vähemmän 15 vuodessa”, Pasi Rautio kertoo.

Poimintahakkuissa ”metsä” säilyy

Julkisuudessa puhutaan avohakkuista ja jatkuvasta kasvatuksesta, mutta demometsäalueella tutkijat puhuvat tasaikäisrakenteisesta ja jatkuvapeitteisestä metsänkasvatuksesta. Ensimmäisenä nähty männikön siemenpuuhakkuu on tasaikäisrakenteista kasvatusta, sillä siemenpuiden poiston jälkeen alueelle jää tasaikäinen ja -kokoinen mäntytaimikko.

Siemenpuualasta voitaisiin puhua myös jatkuvapeitteisenä metsänkasvatuksena, jos kaikkia siemenpuita ei poisteta taimikon syntymisen jälkeen. Tällöin kyseessä olisi metsän jatkuva kasvatus termillä ylispuukasvatus.

Osa siemenpuumännyistä eli ylispuista jäisi kasvavien nuorten mäntyjen sekaan pysyvästi. Metsässä säilyisi vanhaa puustoa, mutta taimien pituuskasvussa tulisi edellä mainitulla tavalla hieman takkiin.

Vaikka pohjoisen metsät ovat luonnostaan harvempia kuin etelässä, siemenpuiden täplittämää aukeaa ei voi oikein kutsua peitteiseksi metsänäkymäksi. Sellainen on sen sijaan vähän matkan päässä sijaitseva demometsäalueen seuraava esittelykohde, poimintahakkuu. Siellä puita on pystyssä enemmän.

Poimintahakkuumännikössä päästään metsien käsittelystä käytävän keskustelun ytimeen. Peitteisillä metsänkasvatustavoilla halutaan välttää avohakkuun tuomaa rajua muutosta: säilyttää metsä ”metsän oloisena” ja edes jotenkuten elinkelpoisena peitteisyyttä ja pystyssä olevia puita vaativalle eliöstölle.

”Poimintahakkuussa idea on, että huomioidaan kaikki latvuskerrokset. On myös hoidettava kaikkia puulajeja”, Ville Hallikainen kertoo.

Poimintahakkuualan kohdalla on mainittava jatkuvapeitteisen kasvatuksen toinen nimi, eri-ikäisrakenteinen kasvatus. Ideana on, että metsässä on jatkuvasti eri-ikäistä puustoa, taimet syntyvät luontaisesti ja puunkorjuu keskittyy metsän isoimpiin tukkipuihin.

Hallikaisen mukaan poimintahakkuun jälkeen syntyy kohtuullinen määrä taimia, jos puusto on hakattu riittävän harvaksi. Metsäalan termistössä puhutaan alle 10 neliön pohjapinta-alasta hehtaarilla.

”Kysymys on, miten taimet kasvavat tällaisella pohja-pinta-alalla. Vaihtuvaa taimiainesta pyörii, mutta pääseekö se vakiintumaan ja kasvamaan”, Hallikainen kysyy.

”Taimia syntyy todennäköisimmin metsäkoneen ajourille, jossa maanpinta on rikkoutunut. Uudistumisen ihmettä joudutaan ehkä odottelemaan jonkun aikaa. Voi olla, että poimintahakkuualue uudistuu kuuselle, mutta kasvupaikka sopii paremmin männylle”, Pasi Rautio sanoo.

Poimintahakkuun sijaan edellä mainittu männyn ylispuukasvatus mainitaankin oppaissa varmempana männyn jatkuvan kasvatuksen menetelmänä.

Demometsän poimintahakkuukohteella ei ole vielä kattavasti sinne tavoiteltua erirakenteisuutta tai monenkokoista puustoa. Tasaisen puuston muokkaaminen jatkuvaan kasvatukseen vie aikaa ja vaatii useamman hakkuukerran. Helpointa jatkuva kasvatus on aloittaa metsikössä, jossa on jo olemassa hyväkuntoista eri-ikäistä ja -kokoista puustoa.

Pienaukkoihin syntyy taimia

Niin poimintahakkuukoealalla kuin muuallakin demometsässä silmiin pistävät luontoa huomioivat toimet. Niitä valtion maita hallinnoiva Metsähallitus tuntuu tekevän etelän yksityismetsiä kattavammin.

Hakkuualoille on jätetty pystyyn reilunkokoisia säästöpuuryhmiä. Lisäksi on säästetty järeitä lehtipuita, lahopuuta, tehty tekopökkelöitä ja jätetty pystyyn vanhoja mäntyköriläitä, aihkeja, tai ainakin niiden aihioita.

Kun poimintahakkuulta siirrytään kohti seuraavaa metsänkasvatustapaa, se tulee metsässä vastaan yllättäen. Pienaukkohakkuussa metsään tehdään erikokoisia pienaukkoja, joista pienimpiä, läpimitaltaan 20-metrisiä aukkoja ei kaukaa havaitse.

Pienaukkojen väliin jääviä metsäkaistaleita voidaan käsitellä poimintahakkuin, joten kyse on itse asiassa kahden jatkuvapeitteisen menetelmän yhdistelmästä. Pienaukkojen etu on se, että mänty uudistuu paremmin aukkoihin kuin poimintahakkuupuuston alle.

”Mänty on valopuu. Mänty uudistuu ja männyntaimet kasvavat parhaiten aukossa”, Ville Hallikainen kertoo.

Taimia syntyy tutkimusten mukaan kaikenkokoisille pienaukoille Lapissa, mutta pienimmässä, 20-metrisessä pienaukossa taimien kasvu on hitaampaa kuin 40- tai 60-metrisissä aukoissa. Syynä on ympäröivä reunapuusto. Isot puut tarjoavat siemenet, mutta toisaalta varjostavat ja tuovat kilpailua maaperän ravinteista.

Metsien hakkuutavoista keskusteltaessa kysytään usein, millä tavoin ja missä ajassa metsä uudistuu hakkuun jälkeen. Entä millainen on syntyneiden taimien kasvu?

Tutkijat antava esimerkkejä: 60-metrisessä pienaukossa männyntaimikko nousee puolen metrin korkeuteen keskimäärin alle 10 vuoden iässä. Poimintahakkuun jälkeen taimilta menee saman puolen metrin pituuden saavuttamiseen 15 vuotta.
Vertailuksi: jos ensimmäisenä esitellyltä siemenpuuhakkuualalta poistetaan siemenpuut riittävän ajoissa, taimikko on 15 vuodessa jo noin kahden ja puolen metrin korkeudessa.

”Näistä luvuista voidaan sitten sanoa metsänomistajalle, että sinä päätät ja valitset haluamasi. Emme ota kantaa, mikä on hyvä tai huono”, Hallikainen kertoo.

Taimien kasvunopeus ei nimittäin ole ainoa asia, kun sopivinta metsänkasvatustapaa valitaan. Lapissa talousmetsien peitteisyydellä voi olla oma arvonsa esimerkiksi matkailun näkökulmasta.

Kun pienaukko on taimettunut, seuraavaksi toimenpiteeksi on useampi vaihtoehto. Metsään voidaan tehdä uusia pienaukkoja vanhojen lähelle, vanhoja aukkoja voidaan laajentaa ja välialueita harventaa poimintahakkuilla.

Avohakkuulla kärsii monimuotoisuus

Neljäntenä ja viimeisenä menetelmänä demometsässä tulee vastaan avohakkuu. Avohakkuisiin perustuva metsätalous ei ole tutkijoiden mukaan pelkkä selluteollisuuden juoni, vaan menetelmällä on saatu lisättyä merkittävästi puuston kasvua.
Maanmuokkauksella ja taimien istutuksella tai siementen kylvöllä saadaan aikaiseksi tasainen ja nopeasti kasvuun lähtevä taimikko. Avohakkuu on myös ainut keino hyödyntää metsänjalostuksen tuottamaa siementä.

Jalostettu alkuperä lisää istutuksen tai kylvön avulla aikaan saadun puuston kasvua, takaa puiden hyvän laadun ja tuo metsille lisää sopeutumismahdollisuuksia esimerkiksi ilmastonmuutoksen edetessä.

”Puumäärää olemme saaneet (avohakkuilla) kasvatettua. Se, missä on epäonnistuttu, on lajiston ja metsäluonnon monimuotoisuuden suojelu etenkin Etelä-Suomessa”, Ville Hallikainen sanoo.

Samaa toistaa Esa Huhta. Avohakkuu on puuntuotannon kannalta hyvä, metsäluonnon monimuotoisuuden kannalta huonompi.

”Metsäeliöille suotuisan pinta-alan määrä vähenee rajusti, jos avohakkuuta tehdään yksipuolisesti suurilla alueilla.”

Eri menetelmät rinnakkain käyttöön

Huhdan mukaan Suomessa on alueita, jonne peitteisen metsänkasvatuksen tuomaa luontohyötyä kannattaisi erityisesti keskittää.

”Peitteisten menetelmien lisäämisestä olisi hyötyä monimuotoisuuden kannalta arvokkaimmilla metsäalueilla, kuten Kuusamon tai Lounais-Lapin kalkkiseuduilla.”

Metsiä pitäisi tutkijoiden mukaa tarkastella enemmän koko Suomen mittakaavassa. Metsäkeskustelussa ei huomioida sitä, mitä sen syntisen avohakkuuaukon ympäristössä on. Metsien rakennetta on syytä katsoa laajemmin niin alueellisesti kuin ajallisesti.

Jo tämän jutun alussa mainittiin, että metsäntutkijat puoltavat useamman eri metsänkasvatustavan käyttämistä rinnakkain. Jatkuvapeitteisen kasvatuksen tutkimustuloksiin liittyy yhä niin paljon epävarmuutta, ettei muita menetelmiä, kuten avohakkuuta, ole syytä hylätä.

Mikä sitten on sopiva suhde mitäkin metsänkasvatustapaa? Siinä on vielä selvittämistä: Tällä hetkellä jatkuva kasvatus eli poiminta- ja pienaukkohakkuut ovat yleisimpiä Pohjois-Suomessa. Metsäkeskuksen tilastojen mukaan niitä olli viime vuonna Lapissa 6 prosenttia kaikista hakkuista, koko maan tasolla noin 3 prosenttia.

Demometsissä on esillä vain neljä metsänkäsittelytapaa, eikä kaikessa edellä mainitussa ole vielä päästy edes käsiksi metsien hiilensidontakysymyksiin. Joka tapauksessa nyt on olemassa käytännön esimerkkimaisemia, joiden äärellä keskustella, miten suomalaismetsiä kannattaisi hakata.

Tutustumiskäynneille metsiin on tavoitteena saada niin metsäammattilaisia, opiskelijoita kuin metsänomistajia.

”Näitä samoja koealueita voidaan mitata maailma tappiin. Kun saadaan entistä vankemmin tutkimustuloksia eri metsänkasvatustavoista, niiden pitää myös näkyä metsäneuvojien monipuolisena kouluttamisena”, Ville Hallikainen sanoo.

Luontoa huomioitava kaikissa kasvatus-tavoissa

Jatkuvan kasvatuksen lisäämisellä ja avohakkuiden vähentämisellä on kaksi selvää perustetta. Jatkuvasta kasvatuksesta on hyötyä etenkin suometsissä, joissa avohakkuut aiheuttavat merkittäviä hiili- ja vesistöpäästöjä. Toinen vähintään yhtä merkittävä peruste on lajikadon ehkäisy. Jatkuvassa kasvatuksessa puustoa säilyy koko ajan pystyssä. Metsäelinympäristö on erilainen avo- tai siemenpuuhakkuualaan verrattuna.

Jatkuva kasvatus ei kuitenkaan ole automaattinen metsäluonnon pelastaja.

”Pelkkä puustoisuus ei riitä siihen. Se vaatii muitakin aktiivisia toimia, kuten lahopuuston säästämistä ja sekapuuston suosimista”, Luken erikoistutkija Esa Huhta sanoo.

Kaikenlaisiin talousmetsiin tarvitaan lisää luonnonmetsien rakennepiirteitä: vanhoja puita, järeitä lehtipuita ja lahopuuta. Tärkeintä on elinympäristöjen pysyvyyden turvaaminen.

Metsänkasvatustapojen monipuolistamisessa on ennen kaikkea kyse luonnon monimuotoisuuden säilymisestä. Monipuolinen metsäluonto on perimmäinen lähde metsien terveydelle ja sopeutumiselle ilmastonmuutokseen.

’”Jos jatkuvapeitteisestä metsänkasvatusta haluaa tehdä monimuotoisuuden näkökulmasta, sekin vaatii aktiivisen, pitkän aikavälin luonnonhoitosuunnitelman”, Huhta sanoo.

Lähteenä käytetty lisäksi Metsän jatkuvasta kasvatuksesta -kirjaa ja Metsänhoidon suosituksia.

Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.