Halataanko?

Viherympäristöliitolla oli hiljattain mukava hyvän mielen kampanja, Puunhalausviikko. Ehkäpä puun halaaminen tuo turvaa, lohtua ja luo läheisyyttä. Pohdinkin aiemmassa blogikirjoituksessani kuinka metsässä ollessa maailman pelottavat asiat tuntuvat kaukaisilta.

“Halataanko?” kysytään tavatessa kainosti, epävarmasti ja vähän hymyillen.

Tapasin kesän jälkeen hyvän ystäväni ja hän kyselemättä kapsahti kaulaani ja rutisti oikein lujaa. Jäykistyin ja hämmennyin. Halasin takasin epävarmasti ja hätäisesti, miten minusta ei todellakaan kuulu halata. Halauksen pitää olla lämmin, napakka, mutta ei liian tiukka ja kämmen laitetaan avoimena toisen selkää vasten. Sellainen läsnäoleva ja kiireetön halaus.

Nyt kun halailu ei ole suosiossa, läheisyyttä tarvitaan varmasti entistä enemmän. Siksipä onkin tärkeää halailla enemmän niitä joita voi. Puunhalausviikko nostaa esille tietysti sen, että puitakin voi halailla. Omasta lähiympäristöstä varmasti löytyy joku puu, joka puhuttelee ja kutsuu halaamaan. Ainakin voi kokeilla. Itse asiassa puiden halaaminen tekee monella tapaa hyvää. Jo lyhytkin vierailu viheralueilla, puistoon tai metsään alentaa verenpainetta ja lisää henkistä vireyttä. Kannattaa myös painaa poski puun runkoa vasten ja tunnustella miltä puun pinta tuntuu. Millaisia rosoja kaarnassa on? Tuoksuuko puu joltain? Puista saa myös mikrobeja, jotka parantavat meidän immuniteettia. Jee!

Tuttu puu on halattavin

Aloinkin pohtimaan itselleni tärkeitä puita. Tärkeimmät löytyvät pihapiiristämme. Pihakoivu on isänisän 50-luvulla talon rakennuksen tiimellyksessä lankkukasan alta pelastama puu. Tämä on se puu, jota haluaisin halata eniten sillä ensi talvena joudumme luultavasti kaatamaan sen. Pihakoivussa on lahoa ja se saattaa kaatua tuulissa pahimmillaan talon tai auton päälle.

Ajatus pihakoivun kaatamisesta on surullinen ja se harmittaa. Sillä on tarina, se on nähnyt kaikki pihan tapahtumat, myös ne salaiset. Ensi keväänä luultavasti siirrämme kaadetun pihakoivun tilalle pienen tammen. Vuosi sitten tammen taimen istutti puutarhaan isäni, äitini ja siskoni, kun tyttäremme syntyi. Suloinen tarina tammella.

Kolmas tärkeä puu ja lempipuuni on pihamaan vaahtera. Se on ollut pieni taimi silloin kuin minä synnyin. Nyt se on valtavan iso. Moneen vuoteen emme ole voineet liputtaa, kun lippu jää vaahteraan kiinni. Joku on ehdottanut, että eikö joutaisi mokoma puu kaataa. Jouti siirtää lipputankoa tuonnemmaksi!

Sitten on vielä kaksi mäntyä. Ensimmäinen mänty kurkottaa korkealla tuvan yläpuolella taivasta kohden. Se on varmaan aika vanha puu. Se on korkeampi kuin sen takana oleva metsä. Toinen mänty on uusi tuttavuus. En ymmärrä miten en ole siihen aiemmin kiinnittänyt mitään huomiota vaikka se kasvaa ihan tässä lähellä. Se on paksuin puu meidän metsässä. Ja jos paksuus on merkki vanhuudesta, on se todella vanha.

Mites sinä? Oletko halaillut puita ja tuntuuko se miltään?

Lämpimiä halauksia odotellen,
Johanna

Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.