Perheemme kuuma peruna

Oltiin juhlittu äidin 70-vuotissyntymäpäiviä porukalla, kello oli jo pitkästi yli puolen yön. Istuttiin vielä keittiön pöydän ääressä, minä, kaksi siskoani, äiti ja isä. Muut olivat jo juhlinnasta väsähtäneet ja luovuttaneet. Puhuttiin niitä näitä, mitä nyt keskellä kesäyötä tulee mieleen. Sitten isä otti esille kuuman perunan, metsätilan.
Ei kai taas!

Useamman vuoden ajan isä oli ennustanut saavansa Alzheimerin tai muun aivotoimintaan rappeuttavan sairauden, koska niin näyttää suvussamme liian usein käyvän. Hän halusi hoitaa perintöasiat kuntoon vielä, kun tunsi olevansa täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Meistä isä hätäili turhaan. Isässä ei juurikaan näy vanhenemisen merkkejä harmaata tukkaa lukuun ottamatta. Jotain pikkukremppoja entiselle metsurille ja kovalle työmiehelle alkoi ilmestyä 70 ikävuoden jälkeen, mutta ei mitään muuta, mikä olisi meitä huolestuttanut. Mutta isällä itsellään oli kova huoli. Ja äiti alkoi jo kyllästyä isän vuosia jatkuneeseen hermoilemiseen.

Isä oli aikanaan lunastanut metsät omalta isältään ja maksanut perintöosuudet (vai miksi niitä kutsutaan) kaikille kahdeksalle sisarukselleen. Asuntovelkaisen metsurin palkoilla sellainen oli 80-luvun pankkikriisin aikaan ja 16 %:n korolla todella kovan työn takana. Äitini oli silloin meidän lasten kanssa kotona ja rahaa ei ollut liikoja. Mutta kova työ kannatti, lainat tulivat hoidettua ennätysajassa. Metsä on ollut perheellemme tärkeä sivutulon lähde ja erityisesti isälle kunnia-asia. En osaa kuvitella isää ilman metsää.

Olin toivonut, että asiat järjestyisivät omalla painollaan, enkä ollut siihen uhrannut aikaani sen enempää. Perintöasioista olen aina sanonut, että vanhempien kannattaa nauttia tienaamastaan omaisuudesta omana elinaikanaan. Mutta nyt tuntui siltä, asiaa oli jo vatkattu ihan tarpeeksi ja että minunkin olisi pakko miettiä, mitä metsille tehdään. En voinut sanoa, että minulle on aivan sama tai että minua ei kiinnosta. Se olisi loukkaavaa isää kohtaan. Eikä se olisi tottakaan. Kyllä minä arvostan metsää, jonka isä on kovalla työllä hankkinut. Minä vain en ollut ajatellut sitä omasta näkökulmastani.

Molemmat siskoni sanoivat, ettei heillä ole mahdollisuutta tai kiinnostusta ottaa vastuuta metsistä. Tunsin vastuun aallon hyökyvän minua kohti, mutta en sanonut mitään. Aivoni eivät niin myöhään yöllä ja niin monen viinilasin jälkeen pystyneet muuhun kuin ihmettelemään. Miten metsästä, joka on ollut tärkeä osa perheemme elatusta ja hyvinvointia, tuli ongelma?

Kommentit

Ei vielä kommentteja.

Harrastukset Harrastukset

Keskustelut

Kuvat