Jos metsään haluat mennä nyt

Vertailussa Espanjan ja Suomen metsät.

btf

Kävimme kesäloman kunniaksi Espanjassa. Palmut huojuivat tuulessa ja minä huojuin myös, joskaan en tuulen takia. Kun sitten palasimme kotiin ja ajoin tuttua pikkutietä läpi varsinaissuomalaisen maalaismaiseman, olo oli kuin… no niin kuin olisi kotiin tullut!
Metsää oli joka puolella! Ylipäänsä vihreyttä, kesän runsautta, joka puski jokaisesta ojasta kuni pajukko. Espanjassahan ei juuri metsiä ole. Sen sijaan vuoria riittää ja kitukasvuisia pensaita ja öljypuita (ala-asteella uskonnontunneilla puhuttiin aina öljypuista ja vasta aikuisena käsitin, että niillä tarkoitettiin oliivipuita). Toki on myös palmuja ja muita outoja kasveja, mutta pääsääntöisesti maisema on ruskeaa ja karua.

Samasta syystä siellä on kaikki talot tehty kivestä – sitä kun on saatavana toisin kuin puuta. Kaiken kukkuraksi Espanjan kivikin on pehmeää ja helpohkosti työstettävää ainakin meidän graniittiimme verrattuna.

Niin sitä vaan, että kyllä on helppoa elämää eräillä! Appelsiinitkin vain putoilevat suoraan suuhun jos jaksaa vähän suuta avata!

*

Mutta yhtä asiaa ei Espanjassa voi tehdä: Mennä rauhoittumaan metsään. Se on Suomen valttikortti. Täällä riittää, kun astuu metrin verran tieltä, niin heti on puiden syleilyssä. Se on huikeaa. Espanjalaisparat! Miten he mahtavat kestää ilman sellaista metsäänmenomahdollisuutta (paitsi tietenkin siksi koska koko ajan paistaa aurinko, ne appelsiinit putoilevat suuhun jne.)?
Ehkäpä espanjalaiset menevät hakemaan rauhaa vuorilleen. Vaan on siinä pirunmoisesti enemmän vaivaa, kauhea kiipeäminenkin. Vaikka voihan se olla niinkin, että he yksinkertaisesti eivät mene rauhoittumaan, mikä selittäisi laajemminkin välimerellistä sättäämisen kulttuuria: puhetta piisaa ja kädet käyvät sitä pahemmin mitä lähemmäs Italiaa ajaudutaan.

 

Kotiinpaluun jälkeen menin siis ihan yksin ensi töikseni rauhoittumaan omaan puolentoista hehtaarin metsääni. Lällällää, espanjalaiset, tehkää perässä! Ei taida onnistua! Harmittaako? Saatoin miltei nähdä noiden eteläeurooppalaisten kateuden tämän ihanuuteni edessä.
Tai no…

*

Jo ennen kuin pääsin pihanurmen yli kimppuun hyökkäsi sellainen paarmojen armada, ettei espanjalaisilla ollut moista edes Filip II aikoihin. Niitä parveili joka suunnasta eikä auttanut vaikka kuinka huiski. Salillakin olivat käyneet, sen verran suurikokoisia olivat. Ei auttanut kuin paeta juosten metsän suojiin, jossa tilanne rauhoittuikin hetkellisesti.

Kas niin! Nyt päästiin nauttimaan!

Mutta sitten hyökkäsivät hyttyset. Taistelu oli epäsuhtaista, sillä olin yksin noin 100 000 vastaan, eikä suomalainen mies tunnetusti pärjää yksin kuin enintään kymmentä vastaan.

Hyttyset olivat kuitenkin vasta esimakua, eräänlainen totaalisen sodan esinäytös. Hirvet ja kärpäset olivat nimittäin paritelleet metsässämme ahkerasti, minkä seurauksena hirvikärpäsiä oli joka paikassa. Siinä vaiheessa päätin antautua ehdoitta ja vetäydyin takaisin kodin turvallisten seinien sisään.

Kylpyhuoneessa huomasin, että pohkeeseen oli tarttunut punkki, jonka poistin ja toivoin etten saanut borrelioosia.

 

Kun vähän ajan päästä katselin turvallisesti ikkunasta metsään, ajattelin, että ei niissä Välimeren aalloissa, loputtomissa hiekkarannoissa, jylhissä vuorissa ja siellä täällä kasvavissa palmuissa oikeastaan mitään vikaa ole.

Että onhan niissäkin puolensa.

Roope Lipasti
Kirjoittaja on kirjailija, joka inhoaa paarmoja.

Kommentit

Ei vielä kommentteja.

Harrastukset Harrastukset

Blogit ja Kolumnit

Keskustelut

Kuvat