Muistan, kun isäukkoni suuntasi muiden metolaisten kanssa 1980-luvulla retkille Saksan happosateista kärsineisiin metsiin. Vanhan liiton metsäammattilaiset eivät vakuuttuneet happaman laskeuman vaikutuksista vaan luettelivat liudan puutteita saksalaisessa metsänhoidossa.
Nyt Saksan, kuten muunkin Keski-Euroopan kuusikot kärsivät jälleen. Tosin tuhojen mittakaava on aivan eri luokkaa. Siinä kun 1980-luvun ongelmat olivat paikallisia, nyt tuhot ovat totaalisia.
Eikä kenenkään tarvitse jäpittää, että tuhot aiheutuivat suomalaissilmin huonosta metsänhoidosta. Meikäläisittäin runsaisiin sademääriin tottuneet kuusikot eivät ole kestäneet vuosia jatkunutta kuivuutta. Tässä esimakua ilmastonmuutoksesta.
Toisaalta saksalainen metsänhoito on arvatenkin yleisen mielipiteen ja metsien runsaan virkistyskäytön paineessa kehittynyt idylliseen suuntaan, jossa riskit on sivuutettu.
Nyt kuolemaa tekevien kuusikoiden kohtalo linjattiin oikeastaan jo silloin, kun ne istutettiin sodan aikaisten ja jälkeisten suurhakkuiden jälkeen.
Kuusia istutettiin alueille, jossa se ei ole luontainen puulaji. Tämä sinällään on ymmärrettävää, tuottaahan kuusi puuta suunnilleen tuplasti paikallisiin lehtimetsiin verrattuna. Riskiä syvensi vielä se, että siemeniä hankittiin sieltä mistä satuttiin saamaan eikä kuusialkuperien kestävyydelle omistettu suuriakaan ajatuksia.
Tältä osin riskeistä piittaamattomuuden voi antaa anteeksi. On varmastikin ollut pakko oikoa yhdessä jos toisessakin mutkassa, kun sodan raunioittamaa Saksaa on jälleenrakennettu.
Saksalaisen tradition mukaisesti kuusi-istutukset, selkosuomeksi plantaasit, on alusta alkaen kasvatettu hyvin taajoina kasvustoina eikä niitä juuri ole harvennettu. Näin toimitaan edelleen. Kuuset ovat riukuuntuneita ja oksistoa on vähän.
En tiedä, paljonko sakea kasvatusasento alentaa kuusten kestokykyä, mutta varmuudella runkojen järeytyminen on viivästynyt. Tämä on vienyt mahdollisuuden edes teoriassa harkita kiertoaikojen lyhentämistä, mitä saksalaiset eivät toisaalta ole ajatelleetkaan tehdä, koska he rakastavat vihantia kuusikoitaan – tai rakastivat, nyt niitä ei enää monin paikoin ole.
Riskiä pahentaa entisestään se, että eurooppalaisen metsänhoidon syntysijoilla Thuringenissa valtaosa varttuneista kuusista on lahoja. Näin siksi, että monin paikoin saksanhirvi- ja kauriskannat ovat ylisuuria ja eläimet kaluavat systemaattisesti kuusten tyvet. Ja juurikääpä kiittää.
Lahovikaiset puut ovat entistäkin alttiimpia kuivuudelle. Kun juuri on laho, ei puun latvaan nouse vettä ja sen jälkeen ”keefferi”, alias kirjanpainaja, tekee näreparasta selvää…
Tässä asiassa suomalaisilla ei ole paljon kanttia virnuilla saksalaisille. Hirvikantoja kasvatetaan meilläkin ensisijaisesti metsästyksen ehdoilla. Käytännössä rauduskoivun tai edes männyn viljely esimerkiksi lahonsyömän kuusikon jälkeen läheskään aina ole mahdollista, koska taimet syötäisiin. On suuri vaara, että maksamme tämän kalliisti tulevaisuudessa.
Kaikeksi lopuksi saksalaiset ovat linjanneet, ettei 80-vuotiaita istutuskuusikoita varsinaisesti olisi uudistettu. Sen sijaan niitä piti käsitellä jatkuvan kasvatuksen mukaisesti poimien isoja puita sieltä täältä ottaen. Tämä idea jäi ajatuksen asteelle, koska kirjanpainaja leimaa nyt kuusikoita niin isolla kirveellä, ettei metsän reunakaan enää joka paikassa siinnä aukon toisella laidalla.
Vaaran merkit ovat ilmeiset myös meillä. Menkää katsomaan Kuopion Puijolle, Jyväskylän Laajavuoreen tai itäiselle Uudellemaalle, näette paljon vanhoja kuolleita kuusia. Enää ei tarvita kuin yksi paha myrsky tai lumituho Etelä-Suomeen, niin meillä on käsissämme pysäyttämätön katastrofi…
Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.
Ei se nyt ihan jokapaikassa hirvi estä koivun istutusta. Suomessa on paljon aloja joissa koivun kasvatus toimii. Ihan niitä kuulemma joku raivaussahallakin joutuu kaatamaan taimikoista. Voisit mikko perehtyä hirvikannan nykytilaan ja kuinka se on vuosien saatossa kehittynyt. Toki talvehtimisalueilla koivu on riski mutta niinhän se on ollut aina.
Myös nuo kaupunkien virkistysmetsäkuusikot pitäisi uudistaa kunnolla. Nykyisellään ja vielä pahemmin tulevaisuudessa niistä tulee kaatumisriskien vuoksi käyttökelvottomia.
Jos hirvieläimistä ei ole haittaa, niin rehevillä mailla uudistaminen nopeakasvuisilla koivulla ja/tai haavalla lienee usein paras vaihtoehto. Lehtimetsä tarjoaa myös erityisesti muuttolinnuille hyvät olot.
Riikilä se jaksaa jatkaa tuota riistavastaista propagandaansa. Meidän hirvieläinkannat ovat murto-osa Keski-Euroopasta, niiden vertaaminen on aivan naurettavaa.
– Ja kyllä minulla koivutaimikot kasvavat oikein hyvin. Luonnontaimet täydentävät sen mitä metsäneläimet syövät.
Nyt olisi korkea aika herätä täälläkin ja valmistautua kirjanpainajien invaasioon. Edelleenkin kuusen osuus uudistusalojen istutuksista yli 80% eli ollaan ajamassa täydellä vauhdilla päin seinää. Ilmastonmuutos tuo kirjanpainajaongelman mukanaan, nyt olisi todella tärkeää tehdä suunnanmuutos, muuten tällä on saksan malliin sama tilanne kohta päällä.
On älyllistä epärehellisyyttä koettaa selitellä pois järjettömän suuria hirvieläinkantojamme, joissa (kaikki 3 lajia) kyllä riittää vasoineen taimien syöjiä 15-50 eläimeen/1000 ha vasoineen keväästä alkaen.
Saman tyyppinen itsepäinen ja laajan kokemuksen vastainen jäpitys pitää metsämme aivan liian tiheinä ja siten arvokasvut ja kasvutkin paljon optimin alapuolella.
Lisäksi yli-ikäisyys ja -tiheys yhdessä on tehokas kasvun pysäyttäjä ja tuhojen petaaja.
Metsänhoitomme nojaa nyt enemmän muotiväittämiin kuin todennettuun tietoon aina joitakin professoreita myöten. Sadan vuoden hyviä tuloksia tuottanut tutkimustieto onkin muutamassa vuodessa vaihtunut ”sopivaksi” vihermetsäpolitiikaksi.
Hidasliikeisyys ja metsäusko ei meillä näytä muuttuvan, vaikka Keski-Euroopan ja nyt myös Ruotsin ja Balttian metsätuhot pitäisi panna meidät ajattelemaan ja vaihtamaan suuntaa koko valtakunnan riista- ja kasvatuspolitiikassa.