Talvikasvustoa

Kun omistaa puolen hehtaarin metsän, se on enemmän tai vähemmän väkisin samalla osa omaa pihaa. Se on mukavaa. Silloin metsästä tulee hallittava ja jollain lailla kesytetty. Se ikään kuin puistoontuu. Puolen hehtaarin metsästä ei löydy karhuja, susia eikä edes leijonia, joten se on sikälikin hyvin turvallinen paikka.

Mutta toisin kuin aarniometsissä, puolen hehtaarin metsissä on niissäkin omat omituisuutensa, jotka huomaa parhaiten keväällä. Keväthän on metsän- ja pihanhoidollisesti ylipäänsä mahtavaa aikaa, sillä se on ainoa hetki vuodesta kun näkee selkeästi mitä missäkin on.

*

Usein kuulee väitettävän, ettei talvella muka mikään kasvaisi. Huihai. Puolen hehtaarin metsässä talven kasvukausi jopa pidempi kuin kesän, minkä lisäksi talvella kasvaa toisenlaisia juttuja kuin kesällä ja sen huomaa vasta kun lumi sulaa. Talven aikana metsään ja etenkin metsänreunaan ilmestyy monenlaista vähän eksoottisempaa kasvustoa, kuten pulkkia, uima-apuja, lumikola joka oli kadoksissa koko talven, lastenlapioita, köysiä, hanskoja, pipoja sekä kaikenlaista muutakin, mitä ei äkkiseltään kauppapuutarhoista löydy.

Ja kun ne sitten huomaa, ne pitäisi siivota heti. Nimittäin kesäkuussa kaikki on taas menetetty, kun luonto on herännyt ja ulottanut vihreät sormensa joka paikkaan niin että se pulkkakin näyttää ihan kivalta siellä puskan keskellä.

*


Kevät olisi myös parasta aikaa pihapuuston harvennukselle. Silloin lehtipuut näyttävät niin mitättömiltä, että ne joutaa kaataa pois. Ja vastaavasti pajutyyppiset puskastot on paljon helpompaa vetää matalaksi kun niissä ei vielä ole lehtiä. Mutta samasta syystä niin ei tule tehtyä. Keväällä nimittäin kaiken maailman risukot vaikuttavat siltä, ettei niistä ole haittaa, kun niitähän tuskin huomaa! Ja mitä tulee pihan siivoamiseen, niin se tietenkin pitäisi tehdä, mutta kun siinä käy yleensä niin, että ajattelee tehdä sen seuraavana viikonloppuna ja sitten onkin jo elokuu.

Eli se siitä sitten. Taida viittiä yrittääkään. Ehkä ensi vuonna?

*

Keväällä huomaa myös sen, kuinka aika kuluu nopeasti. Sinne tänne on noussut pieniä kuusikkoja, jotka ovat yhtäkkiä miehen korkuisia. Tuntuu, että edellisvuonna ne eivät vielä olleet siinä. Tai huomaa, että hakkuuaukion läpi ei enää näekään, kun se on täynnä taivaisiin kurkottelevaa vesakkoa ja jopa männyt ovat jo yli kolmemetrisiä.

Sellaisina hetkinä ymmärtää, kuinka pitkä on ihmisikä.

Nuorempana tuntui naurettavalta istuttaa vaikka vaahtera, kun eihän se kuitenkaan ehdi kasvaa isoksi ennen kuin itse joutaa jo hautaan. Mutta ei se niin ole: se on yhtäkkiä iso puu, vaikka tuntuu että itse ei ole vanhentunut juurikaan.

Tai ehkä onkin.

Se, että alkaa olla kiinnostunut puiden kasvusta kielii nimittäin siitä, ettei ole enää ihan teini.

Roope Lipasti

Kirjoittaja on kirjailija, joka on istuttanut elämässään ainakin kymmenen tammea.

Kommentit

Ei vielä kommentteja.

Harrastukset Harrastukset

Blogit