Median metsäpolitiikka

Kyllä avohakkuu jäljittelee luonnon kiertoa.  Meidän maalla on siemenpuuasennolla, kylvämällä ja istuttamalla uudistettuja männiköitä.  On myös metsäpalon jälkeen syntyneitä.  Jos ei tietäisi syntyhistoriaa, niin ei voisi sanoa, mikä on mikä.

Kun katselen kuvia Pyhä-Häkin monotonisista  suojelumetsistä, jaksan ihmetellä väitettä, että ne ovat monimuotoisia, mutteivat runsaasti kukkia ja marjoja tuottavat talousmetsät monipuolisine hyönteis-, nisäkäs- ja lintukantoineen.

No ei nämä etelä suomen luonnonsuojelu-alueet mikään hieno näky ole, tuhansia kaatuneita kuusia, ryteikköjä ja uusia pihlajametsiä. Mutta lahopuuta löytyy, hehtaarilla parhaimmillaan ainakin 3oo mottia jos ei enemmänkin.

Kuitupropsi-hurmoksessaan nämä maaseudun kaukaa viisaat suunnannäyttäjät päättivät aikanaan pelastaa isänmaan hävittämällä valmiit, elinvoimaiset koivikot maahan ja suoraan sellukattilan nieluun, jotta tilalle saatiin marssitettua sokeassa autoritaarisessa järjestyksessä ne ainoat oikeat ja autuuttavat kuusentaimet.

Tämän nerokkaan metsänhoidon strategisen neronleimauksen lopputuloksena ne kaadetut kotimaiset koivun erikoistyvet, joista nykyisin maksettaisiin markkinoilla huimat 160 euroa kuutiolta, uhrattiin muutaman hassun propsieuron alttarille, ja myöhemmin tämä menetetty kotimainen arvopuu korvattiin ryssän viis’ kertaa kalliimmalla  tuontikoivulla. Samaan aikaan tilalle pakotetut tasaikäiset kuusikot seisovat nyt etelärannikon paahteessa kirjanpainajien juhlapöytänä odottamassa parissa vuodessa häämöttävää pystyyn kuivumistaan.

Asetuksella luotu keinotekoinen kysyntä (Kysynnän institutionaalinen pakottaminen):
Historiallisessa katsauksessa aikaisempi metsälainsäädäntö loi taimitarhateollisuudelle institutionaalisesti suojatun monopoliaseman (keinotekoisen kysynnän). Koska uudistushakkuun jälkeinen metsänviljely (istutusvelvoite) oli lailla säädetty pakkotoimi, metsänomistajat pakotettiin kuluttajiksi markkinoille, joissa vapaa kilpailu luontaisten menetelmien (kuten eri-ikäisrakenteisen luontaisen uudistamisen) kanssa oli de facto kiellettyä.

Se on suomalaisen metsäbyrokratian täydellinen monumentti: valmiista arvopuusta tehtiin pakolla halvinta massatavaraa ja puuttuva jaloraaka-aine ostettiin mieluummin naapurista, jotta saatiin investoitua kalliisti kotimaiseen maaperään se varma biologinen ja taloudellinen tuho, jota kukaan   Suomen etua  kyselevä ei pysty vieläkään selittämään ilman syvää myötähäpeää.

Ei missään nimessä. Luontojärjestöt ovat ihmisiä.

Jospa palattaisiin otsikkoon; onko joku törmännyt mielenkiintoisiin uutisiin?