Säästöpuuryhmät

Eli riistatiheiköt joutavat enskan ennakkoraivauksissa nurin – silloin kun ne eivät sijaitse säästöpuuryhmissä tai ole kehittymässä sellaisiksi.

Metsässä liikkumalla näkee tiheikköjen tarpeen, turha sitä on alkaa kiistää vakioyöpymispaikan riskeihin vedoten. Suojapaikan lisäksi tiheiköt tarjoavat myös pesäpaikkoja linnuille. Miten mahtaa pesintä missään onnistua, kun hajujälki houkuttelee petoja.

Itse ymmärrän Rukopiikin ajatuksia. Nuorissa kuusikoissa tiheiköt ovat hyviä, mutta kun metsää käsitellään, omistajat ja tilanteet vaihtuvat, pysyvyys ei ole keskeinen tavoite. Olennaista on se, että tiheikköjä ja jättöpuita on tarjolla. Ennakkoraivauksessa ei ole tarve kaataa riistatiheikköä siksi, että siitä ei ole tulossa jättöpuuryhmää. Raivaamattomista puskista ei kehity järeitä, tuulta kestäviä jättöpuita. Näiden alle saa toki pusikkoa kasvaa ihan vapaasti.

Se että säästöpuuryhmät tallennetaan paikkatietoihin ja betonoidaan samoihin paikkoihin ei varmasti ole luonnon kannalta paras ratkaisu. Niistä voi kehittyä varsin vaatimattomia ja voi olla että päätehakkuuvaiheessa muualla kuviolla on luonnon ja maiseman kannalta parempia puita säästettäväksi. Esim raitoja, känkkyräisiä vioittuneita puita tms.

Itse suosin yksittäisiä säästöpuita. Näin voi valita luonnon ja maiseman kannalta parhaat puut jätettäväksi.

”Nuoruuteni metsät olivat aika harvoja poimintahakattuja metsiä.  Niissä kanalintukannat olivat erinomaiset.  Ei niissä mitään tiheikköjä ollut.  Se, mikä näyttää ihmisen silmään hyvältä, ei välttämättä ole sitä kanalinnun kannalta.”

Johtiko taas epäonnistunut termi ”riistatiheikkö” yhden kokeneen metsänomistajan harhapoluille.

Parhaat ajometsästäjän pyypaikat ovat tuoreiden kankaiden järeät männiköt, joissa nuoria kuusiryhmiä. Pyyt lentää kuusiryhmästä toiseen. Näkyvyys metsästäjällekin kohtuullinen, kunhan bongaa pyyn sieltä kuusen oksistosta.