Käyttäjän A.Jalkanen kirjoittamat vastaukset
-
Juuri noin kuin Puuki sanoo, maaperän kasvihuonekaasutase on hankala mitattava! Tutkimuksen tuottama viesti taitaa olla se, että metsäojitus ja maatalous on meillä lisännyt turvemaiden hiilidioksidipäästöjä verrattuna ojitusta edeltäneeseen aikaan, koska ojitus lisäsi turpeen hajoamista. Metsien kasvu on kompensoinut tätä, mutta tavallaan vasta seuraava puusukupolvi nostaa turvemaan hiilitaseen positiiviseksi. Tapauskohtaiset erot ojitetun suon metsänkasvussa ovat suuret, mutta tämä on yleiskuva, eikä metaanipäästöjen väheneminen ojituksessa muuta sitä oleellisesti. Typpioksiduuli pitää myös huomioida näissä laskelmissa. Periaatteessa nyt kun kunnostusojituskelvottomat suot meillä hiljakseen soistuvat eli ennallistuvat, tilanne palaa taas lähemmäs alkutilaa.
Tuosta eri puulajien hiilen sidonnan tutkimuksesta kommentti. Kyllä sitä on tutkittu kaikilla mittakaavoilla puutasolta globaaleihin metsäkarttoihin saakka, maanpäällistä ja maanalaista. Lisäksi maaperä itsessään sisältää isoja hiilivarastoja, erityisesti turpeessa. Google Scholar -palvelusta löytyy juttuja, joissa lasketaan hiilivarastoja. Esimerkiksi hakusanalla ’biomass expansion factors’ löytyy tutkimuksia, joissa metsäninventoinnissa mitatuista tunnuksista johdetaan puille latvusmassa ja juuristomassa. Meikäläinenkin sai olla yhdessä tällaisessa tutkimuksessa mukana; se koski Ruotsin hiilivarastoja. Nykytekniikka satelliittikuvineen ja laserkeilauksineen mahdollistaa entistä tarkemman hiilivarastojen seurannan. Ei olisi mahdotonta ottaa huomioon vaikkapa EU:n hiilivaraston muutos verrattuna muun maailman muutoksiin ilmastosopimusneuvotteluissa. Globaalista näkökulmasta katsoen Suomen rankaiseminen hyvästä hiilen sidonnasta on vähintään epämielekästä. Vielä epämielekkäämpää, kun muistetaan että ellei metsiä käytetä, kasvu alkaa lopulta hiipua metsätuhoihin ja metsien vanhenemiseen. Monimuotoisuus kyllä samalla lisääntyy!
Onko ’oikea hirsi’ jotenkin parempi kuin liimapuu eli lamellihirsi? Onhan lamelli tietenkin ns. läpihengittämätön, mutta kuitenkin sisäilman kosteutta tasaava, kun siinä on massiivipuuta muutaman sentin kerros? Entäs jos kyseessä on monikerrosrakenne, eli hirsi, hengittävä puukuitueriste ja verhoilu, niin laittaisitteko hirren talon sisäpuolelle vai ulkopuolelle?
Pahoittelen jos tässä tulee toistoa; en jaksanut kahlata koko ketjua läpi… Metsämakasiinissa (5/2017) on sijoittaja Jyrkii Ketolan kolumni suometsien uudistamisesta. Hän kiinnittää huomiota jo täällä mainittuun seikkaan, että kostea turpeen pinta taimittuu helpommin kuin kuiva pinta. Kunnostusojitusta ei myöskään kannata tehdä, jos puustoa on ainakin noin 100 mottia hehtaarilla: puusto haihduttaa riittävästi ja pohjaveden pinta pysyy niin alhaalla että juuret voivat kasvaa pintaturpeessa (samasta syystä kivennäismaiden varttuneessa kuusikossa ei kannata kunnostusojittaa). Vasta kun uudistuminen tai uudistaminen on tehty, sitten on kunnostusojituksen aika, jos se on tarpeen. Paksuturpeisille soille Ketola suosittaa lisäksi tuhkalannoitusta, etenkin jos on tarkoitus uudistaa kuuselle. Lannoitus tehdään heti uudistus- tai kasvatushakkuun jälkeen, jolloin suolla on valmiiksi kantavat ajourat ja levitys on helppoa.
Tiirolan kirjoitukseen sisältyy vihje, miten käy ellei meno muutu. ”Toivottavaa olisi, että voisimme jatkaa talonpoikaisella metsästysseurueisiin perustuvalla jahtikulttuurilla, jossa maanomistajat tyytyvät siihen, että metsästysoikeus annetaan lähes korvauksetta ja metsästysseurat sitoutuvat pitämään hirvikannan sellaisena, että se ei vaaranna kannattavaa metsätaloutta. Tämä olisi kaikkien etu.”
Auttaisi se proteiinimuussi muihin isoihin ongelmiin, eli nälkään ja maatalousmaan huononemiseen. Jos ruokaa voitaisiin tuottaa ilman että tarvitsee ensin viljellä kasveja ja syöttää niitä rehuna kotieläimille, maata säästyisi muihin tarkoituksiin. Sitä voitaisiin sitten vaikkapa metsittää hiilen sidontaan.
Olen Planterin kanssa samaa mieltä, mutta: kun ravintoresurssin eli sopivan ikäisten ja sopivan puulajin taimikoiden määrä vaihtelee vuosien välillä, olisi paljon helpompi käyttää resurssin määrän indikaattorina kokonaispinta-alaa, josta on vähennetty vesistöt, pellot ja rakennetut alueet, jolloin jäljelle jäävä on pääosin metsää. Avosuotkin lienee mahdollista erottaa pois, ainakin jos ovat suojelualueita.
Luken tilaston mukaan (Metsälehti 5/2017) markkinahakkuut ylsivät viime vuonna uuteen ennätykseen, 70 miljoonaan kuutioon. Metsäninventointien ennakkotietojen mukaan kestävien hakkuumahdollisuuksien määrää jouduttaneen nostamaan nykyisestä 81 miljoonasta ylöspäin nuorten metsien kiihdyttäessä kasvuaan. Puusta ei todellakaan tule pula. Biotalousinvestointien kanssa ei kannata kuitenkaan hätiköidä, ettei tule uusia tukiautomaatteja (vrt. tuulivoimalat), vaan toiminta on markkinaehtoista.
Lisähakkuista pidättäytyminen voi olla ekologisesti kestävää, mutta ei taloudellisesti eikä sosiaalisesti. Suomen kannattaa muistuttaa EU:n parlamenttia, että suunnitellut lisähakkuut eivät juurikaan lisäisi päätehakkuita, vaan kohdistuisivat pääosin kuitupuuhun, jota (kuten hyvin tiedetään tällä palstalla), ei voida varastoida metsiin, vaan jos nuoria metsiä ei harvenneta, niissä alkaa itseharveneminen: puiden kuollessa hiili vapautuu takaisin ilmaan. Lisäksi tulisi vaatia jäsenmaiden tasapuolista kohtelua: kaikkien on voitava käyttää luomiaan metsävaroja. Eivät ne ole ilmaiseksi ja ilman määrätietoista työtä meillekään syntyneet. Jos meillä joudutaan rajoittamaan ilmastosyistä hakkuita, joidenkin puut jäävät myymättä, ja tehdylle työlle ja investoinnille ei tule vastinetta. Tarvitaan siis lisää korvausrahaa, jos hakkuita rajoitetaan. Lisäksi tulevat menetykset ja kerrannaisvaikutukset kansantaloudessa.
