Käyttäjän A.Jalkanen kirjoittamat vastaukset
-
Pahoittelen jos tässä tulee toistoa; en jaksanut kahlata koko ketjua läpi… Metsämakasiinissa (5/2017) on sijoittaja Jyrkii Ketolan kolumni suometsien uudistamisesta. Hän kiinnittää huomiota jo täällä mainittuun seikkaan, että kostea turpeen pinta taimittuu helpommin kuin kuiva pinta. Kunnostusojitusta ei myöskään kannata tehdä, jos puustoa on ainakin noin 100 mottia hehtaarilla: puusto haihduttaa riittävästi ja pohjaveden pinta pysyy niin alhaalla että juuret voivat kasvaa pintaturpeessa (samasta syystä kivennäismaiden varttuneessa kuusikossa ei kannata kunnostusojittaa). Vasta kun uudistuminen tai uudistaminen on tehty, sitten on kunnostusojituksen aika, jos se on tarpeen. Paksuturpeisille soille Ketola suosittaa lisäksi tuhkalannoitusta, etenkin jos on tarkoitus uudistaa kuuselle. Lannoitus tehdään heti uudistus- tai kasvatushakkuun jälkeen, jolloin suolla on valmiiksi kantavat ajourat ja levitys on helppoa.
Tiirolan kirjoitukseen sisältyy vihje, miten käy ellei meno muutu. ”Toivottavaa olisi, että voisimme jatkaa talonpoikaisella metsästysseurueisiin perustuvalla jahtikulttuurilla, jossa maanomistajat tyytyvät siihen, että metsästysoikeus annetaan lähes korvauksetta ja metsästysseurat sitoutuvat pitämään hirvikannan sellaisena, että se ei vaaranna kannattavaa metsätaloutta. Tämä olisi kaikkien etu.”
Auttaisi se proteiinimuussi muihin isoihin ongelmiin, eli nälkään ja maatalousmaan huononemiseen. Jos ruokaa voitaisiin tuottaa ilman että tarvitsee ensin viljellä kasveja ja syöttää niitä rehuna kotieläimille, maata säästyisi muihin tarkoituksiin. Sitä voitaisiin sitten vaikkapa metsittää hiilen sidontaan.
Olen Planterin kanssa samaa mieltä, mutta: kun ravintoresurssin eli sopivan ikäisten ja sopivan puulajin taimikoiden määrä vaihtelee vuosien välillä, olisi paljon helpompi käyttää resurssin määrän indikaattorina kokonaispinta-alaa, josta on vähennetty vesistöt, pellot ja rakennetut alueet, jolloin jäljelle jäävä on pääosin metsää. Avosuotkin lienee mahdollista erottaa pois, ainakin jos ovat suojelualueita.
Luken tilaston mukaan (Metsälehti 5/2017) markkinahakkuut ylsivät viime vuonna uuteen ennätykseen, 70 miljoonaan kuutioon. Metsäninventointien ennakkotietojen mukaan kestävien hakkuumahdollisuuksien määrää jouduttaneen nostamaan nykyisestä 81 miljoonasta ylöspäin nuorten metsien kiihdyttäessä kasvuaan. Puusta ei todellakaan tule pula. Biotalousinvestointien kanssa ei kannata kuitenkaan hätiköidä, ettei tule uusia tukiautomaatteja (vrt. tuulivoimalat), vaan toiminta on markkinaehtoista.
Lisähakkuista pidättäytyminen voi olla ekologisesti kestävää, mutta ei taloudellisesti eikä sosiaalisesti. Suomen kannattaa muistuttaa EU:n parlamenttia, että suunnitellut lisähakkuut eivät juurikaan lisäisi päätehakkuita, vaan kohdistuisivat pääosin kuitupuuhun, jota (kuten hyvin tiedetään tällä palstalla), ei voida varastoida metsiin, vaan jos nuoria metsiä ei harvenneta, niissä alkaa itseharveneminen: puiden kuollessa hiili vapautuu takaisin ilmaan. Lisäksi tulisi vaatia jäsenmaiden tasapuolista kohtelua: kaikkien on voitava käyttää luomiaan metsävaroja. Eivät ne ole ilmaiseksi ja ilman määrätietoista työtä meillekään syntyneet. Jos meillä joudutaan rajoittamaan ilmastosyistä hakkuita, joidenkin puut jäävät myymättä, ja tehdylle työlle ja investoinnille ei tule vastinetta. Tarvitaan siis lisää korvausrahaa, jos hakkuita rajoitetaan. Lisäksi tulevat menetykset ja kerrannaisvaikutukset kansantaloudessa.
Maapohjan hinta, kun tehdään tila-arvioita summa-arvomenetelmällä, on eri asia kuin taloustieteellinen termi ’paljaan maan arvo’. Jälkimmäistä tarvitaan kun vertaillaan kasvatusketjuja, joilla on selvästi erilaiset kiertoajat. Termi määritellään kirjassa Metsänkasvatus: ”Laskelma on ikuisuuteen ulottuva jaksollisesti toistuvien hakkuutulojen ja metsänhoitokustannusten erotusten nykyhetkeen diskontattu summa.”
Glan lainauksessa ely-keskuksen tekstistä puhuttiin nimen omaan metsäpinta-alasta. Olisiko noin että hirvieläinkanta-arviot olisi jossain jo hoksattu laskea oikein eli metsäpinta-alaa kohden? Ehdotankin, että tästä eteenpäin käytetään pääasiassa metsäpinta-alaa. Ainakin Lounais-Suomessa hirvieläintilanne kohenee merkittävästi, jos tavoitekanta sovitetaan metsän määrään.
Lasketaan jätettävä hirvikanta tästä eteenpäin Suomen Riistakeskuksessa (myös tai pelkästään) metsämaan pinta-alaa kohti. Toisin sanoen jätetään pellot, avosuot ja rakennetut alueet pois laskelmasta. Alueelliset maankäyttöluokkien pinta-alat ovat paikkatietoina olemassa eri tietokannoissa. Kynnyskysymys, eli kestävyyden mittari, on hirvien määrä suhteessa niiden käyttämään ravintoresurssiin. Sopiva indikaattori olisi siis hirvieläinten määrä suhteessa pienten taimikoiden pinta-alaan. Koska tämä suure muuttuu vuodesta toiseen, lienee kuitenkin syytä käyttää alueellista kokonaismetsäpinta-alaa.
JK-metsään jätettävän puuston kasvu on korkoa puustoinvestoinnille. Kysymys kuuluukin, miten heti avohakkuussa saatava raha arvotetaan myöhemmin saatavaan jk-tuloon verrattuna? Tämä on suuri periaatteellinen ero menetelmien välillä. Entä mitä päätöksentekijän kokonaistilanne vaikuttaa arvottamisessa: kuinka suuri on rahan tarve laskennan aloitushetkellä ja millä korolla pankista saisi lainaa. Lainan korkojen ollessa nyt matalat, voi investointia metsään (metsän ostoa, metsän keinollista uudistamista tai puuston osan jättämistä hakkaamatta jk-metsikössä) pitää melko riskittömänä ja riittävän tuoton antavana sijoituksena.
