Käyttäjän A.Jalkanen kirjoittamat vastaukset
-
Hyvä kysymys mehtäukko. Ei liene kyse tarkoituksellisesta hämärtämisestä vaan tilastoinnista ja sen haasteista. Em. Luken linkissä kuvateksti selventää asiaa: ”Suojeluluokat: 1A Luonnonsuojelualueet ja luonnonsuojelualueeksi varatut alueet 1B Muut lakisääteiset suojelualueet 1C Määräaikaisesti rauhoitetut suojelualueet yksityismaalla 2A Talousmetsien monimuotoisuuden suojelukohteet, ei metsätalouskäyttöä 2B Talousmetsien monimuotoisuuskohteet, rajoitettu metsätalouskäyttö.”
Eli osa alueista on pysyvästi ja tiukasti suojeltua, osa määräaikaisesti suojeltua ja osalla on jokin rajoite, mutta eivät ole täysin metsätalouskäytön ulkopuolella. Esimerkiksi metsäsertifioinnin suojakaistat levenivät ja tuli paljon uutta pinta-alaa, jota noissa luvuissa ei liene vielä huomioitu, mutta niillä saa tehdä poimintahakkuita eli eivät ole poissa metsätalouskäytöstä. Hankalin tilastoitava on varmaan ns. hiljainen suojelu, jonka omistaja voi halutessaan päättää koska tahansa.
Biodiversiteettistrategian tavoitteeseen (10 % tiukkaa ja 20 % osittaista suojelua) voidaan päästä, jos hivutetaan kaikkia suojelun lajeja hiukan ylöspäin. Tavoitteena tämä on vähän samaa lajia kuin hiilineutraaliustavoite että mitä sitten? So what? Numeroiden valossa on saavutettu jotain, mutta onko kaikki sitten hyvin? Ehkä ei kuitenkaan vaan järjestelmätasolla ollaan edelleen pielessä, eli väkeä on liikaa ja kulutusta on liikaa maapallon resursseihin nähden. Jos nyt jonkun hopeareunuksen Suomen talouslamassa haluaa nähdä, se on kulutustasomme aleneminen.
HS kirjoittaa suomalaisesta puusepästä joka tekee lentokoneiden sisustuksia Sveitsissä. Palkka on noin kaksinkertainen Suomeen nähden ja verot pienemmät mutta eläminen kallista. Miksi Sveitsi pärjää? Luultavasti tekemällä kalliimpia tuotteita. Mistä niitä tulee? Seppo Lindblom sanoo että tutkimuksesta. Eli vaikkapa sähkö tai puu pitää jalostaa pitemmälle kotimaassa.
Anteeksi hieman epätarkat lauseet: etelän suojelualasta on Luken linkin mukaan 84 % metsämaata, siis siitä 0,65 milj. hehtaarista. Tuosta alasta noin kolmannes ei ole kuitenkaan tiukasti suojeltua. Oletin siis että tiukasti suojellussa on metsämaata sama suhteellinen osuus kuin koko suojelualassa. 84 %. Pohjoisen suojelualueista on pienempi osa metsämaata. Oli miten oli, etelässä on parantamisen varaa rehevien metsien suojelussa, ja näillä autettaisiin mm. hömötiaisia.
Vuodelta 2022 löytyy Lukelta uutinen (3.1.2022): ”Suojeltu metsäpinta-ala on lisääntynyt”.
Etelä-Suomessa metsistä oli tuolloin suojeltu 6 % eli 0,65 milj.ha. Tästä 0,38 milj. ha kokonaan metsätalouden ulkopuolella. Tästä metsämaata 84 % eli noin 319000 hehtaaria. Pohjois-Suomesta löytyy noin miljoona hehtaaria metsämaata metsätalouden ulkopuolella. Yhteensä siis noin 1,3 milj.ha josta neljännes Etelä-Suomessa.
Uutisessa on kartta josta näkyy suojeluprosentit eri maakunnissa. Eniten lisäämistarvetta on Etelä-Karjalassa ja Etelä-Pohjanmaalla.
http://www.luke.fi/fi/uutiset/suojeltu-metsapintaala-on-lisaantynyt
1,23 / 22,7 = 5,4 prosenttia tiukasti suojeltua metsämaasta. Tätä osuutta pitäisi hiukan kasvattaa. Toisaalta vähintään jonkinlaisten rajoitusten piirissä saattaa olla jo noin neljännes metsämaasta, eli lähes 20 prosenttia enemmän. Ehkä ei olla enää kaukana bd-strategian tavoitteesta 30 prosenttia, jos huomioidaan myös metsänomistajien hiljaisen suojelun pinta-alat.
Mikä on liikaa? Kyllä Lappikin kai metsittyisi ilman poroja umpeen Jäämerelle saakka ilmaston lämmetetessä. Minä en oikein usko tuohon laiduntajateoriaan, siis siihen että meidän luonto tarvitsisi nautaa, hirveä ja poroa suurempia laiduntajia. Luulen ennemminkin että niiden (mammuttien ja visenttien) kukoistuskausi loppui luonnostaan jääkauden jälkeiseen metsittymiseen. Keski-Euroopassa voisi olla paikoitellen enemmän avoimia alueita jos visenttejä olisi oikein paljon. Toisaalta ihminen on hävittänyt metsiä oikein urakalla siellä päin, joten tiedä sitten mikä luontainen maisemakuva olisi – luultavasti nykyistä metsäisempi. Luontaisia aroja on edelleen siellä missä luonnonolot niitä suosivat. Niittyjä kyllä saadaan kun laitetaan rahaa perinneympäristöihin ja lihakarjan kasvatukseen ihan niin paljon kuin halutaan. Tulvaniittyjä kukaan taidakaan kaivata takaisin?
Metsien yleinen vanhentaminen ei ole järkevää. Kiertoaikojen maltillista pidentämistä on esitetty yhdeksi kasvua lisääväksi keinoksi ja maltillista hakkuumäärien alentamista hiilinielua lisääväksi. Näillä on haittojakin, mutta ne ovat ehkä siedettävissä: itseharveneminen ja ikärakenteen lievä vanheneminen. Etelässä on varaa vähentää hakkuita enemmän kuin pohjoisessa, jossa lienevät suurimmat harvennusrästit. Suojeluun varataan vain minimimäärä metsää ja lopulla alueella tehdään fiksua talousmetsähoitoa.
Evoluutio ei tietenkään ilmiönä ole poistunut, kun se on elämän sisäänrakennettu ominaisuus. Kysymys on siitä, miten ihminen vaikuttaa evoluution suuntaan: jäljelle jäävät luonnonvarojen talouskäyttöön ja ilmastonmuutokseen sopeutuneet lajit, muut väistyvät, ja jäävät lajit muuttuvat toisenlaisiksi. Onko tämä hyväksyttävä kehityskulku, vai pitääkö sitä hillitä?
Luonnon köyhtyminen on, paitsi harmi itsessään, myös riski ekosysteemien toiminnalle. Jossain kohtaa kulkee raja, jossa ekosysteemien toiminnan häiriintyminen alkaa haitata ihmislajin selviytymistä. Jos maataloustuotanto tai merten elämä romahtavat, maapallo kykenee elättämään enää hyvin pienen määrän ihmisiä. Jos sitäkään, jos happea tuottavia eliöitä kasveja ja mereneläviä ei enää ole.
Metsien käytössä on tavallaan ratkaistavana monitavoiteoptimoinnin ongelma: maksimoi puun kasvu tai tulot (tuotos tai tulot) rajoitteena riittävä suojelun taso ja riittävä hiilinielu. Riittävä suojelun taso on määrittelemättä: riittääkö se että metsien uhanalaiskehitys on pysähtynyt vai pitääkö se kääntää elpyväksi? Riittävä hiilinielu toteuttaa hiilineutraaliuden. Yhtälöön voidaan lisätä metsien muitakin hyötyjä ja ekosysteemipalveluja.
